Jotain tarttis tehdä – aloittamisen vaikeus, tekemisen ja armollisuuden tasapaino

Tiedätkö sen tunteen, kun pitäisi? Pitäisi ruveta urheilemaan, pitäisi syödä terveellisemmin, pitäisi vähentää sokeria, pitäisi vähentää somettamista, pitäisi ulkoilla, pitäisi aloittaa luova harrastus, pitäisi lukea enemmän tietokirjoja, pitäisi olla enemmän läsnä lasten kanssa, myös muiden kanssa – älä unohda akvaariokaloja. Pitäisi raivata vaatekaapit, pitäisi pitäisi ja pitäisi. Pitäisi hitto vie edes imuroida!

Sitten pitäisi olla armollinen itselleen. Nooh, en sitten imuroinut. Ei se mitään, ehtii sitä imuroida toistekin. Kuuntelen itseäni ja koen, että juuri nyt mun ei pidä imuroida tai ei tarvitse, koska olen armollinen itselleni, koska olen arvokas vaikka en imuroi. No asiat eivät kuitenkaan hoidu itsestään, kuuntelemalla sisintään ja olemalla armollinen. Tämä on ehkä itselleni suuri kompastuskivi. Kysymys kuuluukin: Miten saada asioita aikaiseksi ruoskimatta itseään (ainakaan liikaa)? Miten olla armollinen itselleen ja samalla kokea, että saa asioita eteenpäin? Missä menee asioiden lykkäämisen ja välttelyn ja armollisuuden raja?

Olen ollut varmaan aina jotakuinkin allerginen sanalle ”pitäisi”. Se johtuu siitä, että lapsuudenkodissani kuulin tuota sanaa paljon. ”Pitäisi sitä ja tätä…” Sanoin usein, että tee äläkä hoe vaan, että pitäisi. Olenkin yleensä noudattanut sitä linjaa, että joko teen tai en tee, mutta en hoe, että pitäisi. En myöskään mieti jälkikäteen, että olisi pitänyt, koska se ei hyödytä mitään.

Nyt, 40-vuotispäivieni kolkuttaessa aivan nurkan takana, huomaan olevani jonkinlaisella vedenjakajalla; suistunko lapsuudessa opittuun ”pitäisi”-malliin vai teenkö asioille oikeasti jotakin? Tähän asti tuntuu, että monet asiat ovat tapahtuneet vähän kuin itsestään. Esimerkkinä vaikka liikunta. Ei mun ole tarvinnut tehdä tietoisesti työtä sen eteen, että alkaisin liikkua, senkun olen ampaissut koiran kanssa metsäpoluille ja lenkit ovat ihan itsestään venyneet usein aiottua pitemmäksi. Nyt mulla ei ole enää tuota ihanaa syytä ampaista lenkille – koiraa, eikä tämän hetkiseen elämäntilanteeseen ole sellaista mahdollista vielä hankkia niin täytyy keksiä muita syitä liikkua. Syy, mikä ravistelee itseäni eniten tällä hetkellä on ikä ja sen tuomat vaivat. Sitä ei pysy enää yhtä hyvässä kondiksessa lähes ilman mitään. Alkaa ilmaantua kaikenlaista ikävää haittaa jos ei liiku tässä iässä. Toki liikunta on ihan missä iässä vaan suotavaa terveyden kannalta, mutta tässä iässä sitä alkaa konkreettisesti huomata miten liikkumattomuus vaikuttaa terveyteen ja jaksamiseen. Jos en tee tällä asialle jotain nyt, se ei ainakaan tule yhtään helpommaksi tulevaisuudessa, kun ikä verottaa vielä enemmän. En halua maata kuolinvuoteella 60-vuotiaana huonojen elämäntapojen vuoksi ja todeta, että olisi pitänyt… Toki voin maata kuolinvuoteella jo 50-vuotiaana, elämäni kunnossa, jostain muusta syystä, mutta se ei ole itsestäni kiinni. Asiat joihin voin vaikuttaa niin niihin haluan vaikuttaa.

En ole keksinyt mitään yhtä motivoivaa ja tehokasta liikuntamuotoa itselleni kuin koiran kanssa lenkkeilyn. Onhan niitä kivoja liikuntamuotoja vaikka ja kuin, mutta niissä ongelmakseni on muodostunut se, että sinne liikuntatunnille pitää myös ilmaantua, kerta toisensa jälkeen. Olen huippuhyvä keksimään tekosyitä, vaikka olisi miten kivasta asiasta kyse. Se lähtemisen vaikeus.

Olen siis hiljaittain ujuttanut arkeeni liikuntamuodon, jota pystyy tehdä taaperon kanssa, joka on hauskaa ja sitä voi tehdä vaikka pyykkejä ripustaessa, nimittäin TANSSIN! Olen aina tykännyt tanssia, mutta mihinkään tanssitunnille mua ei saa, juuri sen takia, että ei riitä, että jaksat tanssia vaan sun pitää jaksaa myös mennä tunnille. Siksipä meillä on soinut viime aikoina paljon mm. tämä:

Tämä musiikki iskee niin 2-vuotiaaseen, 10-vuotiaaseen (vaikka onkin vähän noloo) ja itseeni jopa siinä määrin, että olen ihan yksin ollessanikin kuunnellut Kikattavaa Kakkiaista, kun pitäisi tehdä jotain pakollista kotihommaa eikä yhtään huvittaisi. Onneksi tässä iässä uskaltaa olla jo aivan vapaasti nolo. 😀

On myös muita asioita, joihin tuo tuleva merkkipäivä on pistänyt jonkinlaista ajatuksesta tekoihin- liikettä. Toki armollisesti itseään kuunnellen, mutta ei enää käyttäen sitä tekosyynä olla tekemättä mitään. Näistä asioista tulen kirjoittamaan tulevissa postauksissa, mutta nyt pureskelen tätä, hitaasti, itseäni kuunnellen.



Omaa aikaa ja piristystä naamatauluun

Viime kerran ”tahmaisuus” johtuikin, ainakin suurimmilta osin flunssasta, joka alkoi oikein urakalla tuona iltana. Viikko onkin siis vierähtänyt lähinnä flunssaa potien ja inkiväärillä eläen.

Kumpikin lapsi oli mulla, joten kuopuksen kanssa piti keksiä puuhaa, vaikka flunssaa pukkasikin. Se sanoin kuvaamaton fiilis, kun voisit vaan nukkua koko päivän, mutta taapero on virtaa täynnä ja jotain pitää keksiä.

Meillä on surutta pyörineet lastenohjelmat. Myös lattialla makoilu ja junan liikuttaminen radalla silloin tällöin menettelee. Kylpy on yksi flunssapäivän hittiohjelma myöskin. Itse saa nauttia lämpimästä vedestä ja hengitellä höyryjä ja kuopus saa lutrata vedellä ja leikkiä kylpyleluillaan. Äitini on myös käynyt ulkoiluttamassa kuopusta parina päivänä, mikä on ihan taivaan lahja. ❤

Tänään mulla on lapsivapaa ilta. Ihan kotosalla ajattelin hengailla, jälleen kerran. Mitäs sitä mihinkään lähtemään, kun täällä on hyvä. Värjäsin hiukset pitkästä aikaa. Viime kerrasta on varmaan neljä vuotta. Niistä tuli hiukan liian tummat, mutta se kuitenkin vaalenee pian. Värjään nykyään aina kevytsävytteellä enkä kestovärillä, koska se on käsittääkseni hiuksille hellävaraisempaa. Toisaalta värjään kyllä niin harvoin muutenkin, enkä käytä mitään hiusten muotoilutuotteita, että sama kai se olisi.

Kävin apteekista ostamassa Acon BB-voiteen, kun päätin tuossa jo ennen joulua alkaa satsata hiukan enemmän ulkonäkööni. No, olin sitten jotenkin mystisesti tullut allergiseksi Garnierin BB-voiteelle, joka kyllä aiemmin on passannut, mutta välissä on tosiaan yli pari vuotta, kun olen jaksanut naamalle kasvorasvaa ihmeempää levittää ja hyvä jos sitäkään. Päätin sitten siirtyä tyystin apteekin tuotteisiin ja tuo Aco-merkki passasi omaan kukkaroon vielä. Ihan tyytyväinen olen tuotteeseen, ei ole mikään pakkelikerrostuksen näköinen, mutta iho on tasaisemman sävyinen ja mikä parasta, ei tule allergisia oireita. Pienellä vaivalla näyttää vähän freesimmältä, mikä on mulle tärkeää, en vaan jaksa viettää aikaa peilin edessä.

Mutta nyt väsäämään jotain syötävää ja kattelemaan mitä Netflixillä olisi tarjottavana. Pieniä siivoilujuttuja sain jo tänään tehtyä ja huomenna homma jatkuu.

Rentoa viikonloppua!

Lisää suklaata! – Tahmea alku vuodelle

Tämä vuosi on alkanut osaltani jotenkin tahmeasti. Tai en tiedä onko tämä joku tasapainon laki; kun saan tsempattua yhdellä osa-alueella, toinen kärsii.

Olen ehtinyt olla pitkästä aikaa sosiaalinen, kun käytiin kuopuksen kanssa viime viikolla mammatreffeillä Rullassa. Koska kuopus on vuoroviikkolapsi, en ole kokenut niin valtavaa tarvetta saada äitikavereita. Ajattelen, että kyllähän tässä tää viikko jaksetaan ja sitten saan taas enemmän aikaa olla esikoisen kanssa ja tehdä myös omia juttuja. Toisaalta mun kaverisuhteet ovat vuosien ja elämäntilanteiden mukana hajaantunut ympäri Suomea ja muutin Tampereelle klassisesti miehen perässä niin mulla ei ole täällä ketään tuttua. Alussa riitti sosialisointi exän ja exän kavereiden kanssa. Erossa kuitenkin tilanne muuttui ja olinkin vaan mä ja lapset. Ja vaikka olenkin hieman erakkoluonne, ehkä erityisherkkyyden takia tai muuten vaan, niin kyllä silti sosiaaliset kontaktit muiden aikuisten kanssa silloin tällöin piristävät ja pitävät mielen parempana. Eli sosiaalinen puoli rullaa.

Tuntuu myös, että olen jaksanut kuopuksen kanssa paljon paremmin uhmasta huolimatta. Erilaisten junaratojen rakentelu on oikeasti kivaa ja terapeuttista, kuten myös dubloilla ja legoilla rakentelu. Samaa leikkiä ei vaan jaksa 24/7 ja vaihtelu tekee hyvää. Lisäksi uhmaikäisen kanssa leikit eivät suju aina juuri niin kuin itse haluaisi. 😀 Ehkä heittäydyn noihin rakenteluprojekteihin hiukan turhankin tosissani välillä.

Jostain syvältä pitäisi vaan kaivaa opiskelumotivaatio, joka tuntuu sammuneen ennen kuin ehti kunnolla syttyäkään ja samoin liikunnan ilo. Tiedän, että liikunta korjaisi mua vaivaavaa unettomuusongelmaakin, mutta en saa nyt vaan mistään rahkeita tempastua itteäni liikkeelle.

Kun mulla oli koira, liikunta ei ollut ongelma.

En tiedä, on vaan nyt jotenkin tahmeaa ja tekisi mieli kaivautua nallen kylkeen karhunpesään odottamaan kevättä.

Jos jollain on jotain vinkkivitosta miten saisi itseensä jotain ruutia niin jaa tietosi ihmeessä! Mäkin lupaan kertoa mikä oli mulle se käänteentekevä hetki, suuri oivallus, jonka jälkeen taas asiat rupesivat rullaamaan, kun sellainen ihme tapahtuu. Sillä välin haaveilen suklaasta. (En kai sittenkään syönyt sitä tarpeeksi lomalla.)

Olen entinen avohoitopotilas

Nykyään on todella hyvä, että mielenterveydestä puhutaan avoimesti, etenkin masennuksesta, ahdistuksesta ja myös kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Näistä asioista onkin tärkeä puhua, jotta niihin yhdistetyt väärät luulot ja häpeä saataisiin poistettua tai ainakin huomattavasti vähennettyä. Tuntuu aina pahalta, kun jossain heitetään huulta avohoitopotilaista, että kai nyt kaikenlaista voi sattua, kun avohoitopotilaat kävelevät tuolla vapaina ”normaalien” ihmisten keskuudessa.

Itsekin olen ollut avohoitopotilas. Jopa kaksi kertaa elämäni aikana. Kummankin lapsen syntymän jälkeen uuvuin muutamassa kuukaudessa täysin ja lopulta romahdin. Mun sairaus ei ehkä alkanut perinteisesti. Ei ollut mitään erityisempiä alakulon fiiliksia. Yöt olivat pahimmillaan tunnin välein imetystä, en koskaan kuulunut niihin äiteihin, jotka imettäisivät samalla itse nukkuen. Ei, piti avata nappia, kääntyä mahdollisimman kylkiasentoon, että vauva saisi jonkinlaisen otteen, maata siinä epämukavassa asennossa, vilukissana paita auki oleminen tuntui epämiellyttävältä. Kun vauva lopulta sai vatsansa täyteen, pitikin käydä vaihtamassa vaippa. Usein uudet sinapit tehtiin siinä vaiheessa, kun oltiin könytty ja asettauduttu mukavasti sänkyyn, saatu peitot aseteltua ja oltiin juuri nukahtamaisillaan. Eli ei kun uusiksi. Sitten alkoikin vauvan vatsavaivat tai vauva olikin täysin hereillä muuten vain. Viihdytät vauvaa 2-3h yöllä kello kahdesta eteenpäin. Sitten taas vaipanvaihto, imetys ja nukkumaan. Saat itsesi hivuttauduttua jotenkin vauvan viereen ja tarkastat sen sata kertaa, että mikään kohta ei tuki vauvan nenää, peitot on hyvin, vauvalla ei ole kylmä tai kuuma jne. Lopulta uskallat ummistaa silmäsi ja vaivut lopen uupuneena horteeseen. Ulkona lumiaurat aloittavat kolinansa. Hetken kuuntelet ja kiroilet mielessäsi, kuitenkin olet niin väsynyt, että onnistut nukahtamaan. Nukut hyvällä lykyllä tunnin tai jopa hiukan yli vain kerran välissä heräten, kunnes vauvalla on taas nälkä ja kaikki alkaa alusta. Lopulta alat olla niin väsynyt ja sekaisin, että et saa kunnolla nukutuksi ollenkaan. Googlaat hulluna aiheesta vauvan nukkuminen, ostat nettikaupasta unipesän, unipussin, imetystyynyn ja suunnilleen mitä vaan, että nukkuminen helpottuisi, että saisit nukutuksi. Mutta mikään ei auta. Ei auta se, että vauva opetetaan pulloruokintaan ja isä voi syöttää, että saisit nukkua vaikka hurjat kolme tuntia, koska et kuitenkaan nuku. Et osaa enää. Kuuntelet vauvan itkua ja taistelet luontaisia vaistojasi vastaan. Tuntuu kuin vauva huutaisi hädissään: ”Äiti! Missä olet? Minä tarvitsen sinua!”. Laitat korvatulpat korviin ja yrität nukkua. Et kuitenkaan nuku, etkä pysty enää taistelemaan. Marssit isän luo ja otat itkevän vauvan hänen sylistään. Otat vauvan rinnalle ja vauva lopulta nukahtaa siihen tissi suussa. Isä on hämillään, itse olet hämilläsi, mutta kuvittelet tietäväsi mitä teet. Näin tän kuuluu olla, vauva on tyytyväinen. Kyllä tämä tästä. Paitsi ei se siitä jos et saa yhtään nukuttua. Kertynyt väsymys ja hormonimyrskyt saavat aikaan sen, että pillahtelet itkuun milloin sattuu. Homma alkaa luisua äkisti huonompaan ja lopulta romahdat täysin.

Se on pelottava tunne, kun romahdat. Kontrolli menee. Et pysty muuta kuin itkemään hysteerisesti. Näin mulla kävi, kummankin lapsen syntymän jälkeen. Kun pääsin hoitoon, ensimmäisen lapsen jälkeen heti, toisen lapsen jälkeen joutui taistelemaan (kiitos exälleni, itse en jaksanut taistella), menin etenkin toisen lapsen syntymän jälkeen suorastaan onneissani avo-osastolle. Lasta en ottanut mukaan, vaikka sekin vaihtoehto oli. Kummallekin oli jo pulloruokinta tuttu ja olin lopettanut imetyksen ja kummallekin löytyi isää, mummoa ja anoppia hoitamaan, joten lapsen hoidon puolesta ei tarvinnut murehtia. Tiesin itsekin, että tällaisena musta ei olisi vauvalle mitään iloa. Osastolla sain lääkkeitä ja sain nukkua. Olo alkoikin parantua varsin nopsaan parin kunnolla nukutun, joskin lääkkeillä avustetun yön jälkeen. Osastolla olevat ihmiset olivat todella mukavia. Kullakin olivat omat syynsä siellä oloon. Paljon oli nuoria naisia, joilla syömishäiriötä tai masennusta tai sekä että. Masentuneet olivat sen näköisiä, että ulkomuodosta ei ainakaan voisi mitään päätellä, normaalin ja jopa urheilullisen näköisiä nuoria naisia. Lisäksi oli kipupotilaita, joilla kivut olivat johtaneet masennukseen. Jokut olivat olleet siellä pitkään, jotkut olivat vain muutaman päivän. Itsekin olin kummallakin kerralla alle viikon. Siinä ajassa olo oli jo niin hyvä ja kaipasin kotiin lapsen/lasten luo. Mielialalääkitys aloitettiin jo sairaalassa ja kummallakin kerralla sain alkuun myös unilääkkeitä, koska ilman niitä en enää pystynyt nukkumaan.

Pointti on, että avohoidossa olevat potilaat ovat aivan tavallisia ihmisiä. Kadulla kävellessä et pysty sanomaan onko joku ollut mahdollisesti avohoidossa, et todellakaan. Avohoito ei ole mikään häpeä. Se auttaa pahimmassa jamassa olevia. Mua se auttoi, kun voin niin huonosti, etten kotona kyennyt enää olemaan. Sain levätä pahimman yli ja sain jatkohoidon. Toki sitä toivoo, ettei elämässä menisi asiat niin huonoon jamaan, että joutuisi turvautumaan avohoitoon, en mäkään olisi ennen lasten syntymää voinut kuvitellakaan, että mulle kävisi niin, mutta kävi ja oli onni, että pääsin avohoitoon. Avohoitoon tosiaan päästään, sinne ei jouduta, koska sinne ei voi ketään pakottaa. Mäkin menin sinne ihan omasta tahdosta, kun sellaista mahdollisuutta tarjottiin. Toisen lapsen syntymän jälkeen halusin sinne, pyysin päästä sinne, koska muuta mahdollisuutta en nähnyt. Tiesin, että se auttaisi.

Ajattelin kertoa myöhemmin miten toipumiseni lähti käyntiin avohoidosta kotiuduttuani ja miten pidän pääni kasassa nykyisin, kahden lapsen yh-äitinä.



Nostan hattua teille parisuhteessa eläville äideille!

”Kun ei jaksa enää olla äiti? En jaksa enää lapsiani…” Kun kirjoittaa nuo sanat googleen, löytyy monta keskustelunavausta, missä väsynyt ja uupunut äiti kirjoittaa olevansa lopen uupunut, eikä tiedä enää mitä tehdä. Usein nämä ovat vielä parisuhteessa olevia naisia, perheessä on siis toinen aikuinen, mutta silti äitiys, vanhemmuus, perheellisyys koetaan liian kuormittavaksi. Ymmärrän niin hyvin noita naisia. Tuntuu, ettei elämässä ole muuta, kuin lastenhoito, lasten kiukuttelujen ja riitojen kestäminen ja setviminen, lasten sairauksien hoito, kotityöt, ruoka, wilmojen/helmien/päikkyjen hoitaminen, lapsille sopivien vaatteiden hankinta ja vanhoista eroon pääseminen, neuvolat, hammashoitolat, luistimet, uimakamat, harrastuskamat…

Monilla miehillä tuntuu olevan edelleen se käsitys, että jos mies on töissä, niin hänen ei tarvitse muuhun osallistua. Mitä nyt joskus lukee lapselle iltasadun tai käy potkimassa palloa poikansa kanssa niin sitten on jo ihan huippufaija. Äiti kun tekee tuon kaiken edellä olevan, käy kenties vielä lisäksi töissä ja käy puistoissa ja potkimassa palloa niin se on vaan voi voi… Olisit miettinyt ennen kuin levitit jalkasi. Oma valinta, joten mitäs valitat?

Mä en jaksa moista. Siis jaksan kyllä (joskus tosin juuri ja juuri) hoitaa lapset, kodin ja niihin liittyvät asiat. Sitä en jaksa, että miehen mielestä on jotenkin tasapuolista, että kun hän käy töissä ja vaihtaa kaksi kertaa vuodessa auton renkaat niin sen kotona olevan kaiken edellä mainitun siipan pitäisi hymyssä suin, omasta ulkonäöstään toki huolehtien jaksaa vielä hieroa miehen hartioita iltaisin, valittamatta yhtään. Jos sattuu valittamaan niin on huono ihminen, joka kaataa paskaa toisen niskaan. Omien tunteiden jakaminen on valittamista. Asioista pitää puhua, mutta jos puhuu, valittaa. Jos vituttaa, pitää niellä kaikki, käydä lenkillä tai vetäytyä womancaveen tai lähteä viettämään naisten mökkiviikonloppua. Ei kun…

Varmasti on perheitä ja parisuhteita missä hommat rullaavat enimmäkseen. Ja kaiken ei aina tarvitse mennä fiftyfifty, mutta jokin kumpiakin tyydyttävä linja olisi hyvä löytää. Mä en ole sitä parisuhteissani löytänyt ja koska parisuhde ei ole mulle mikään elämäntarkoitus vaan kiva lisä, mutta ei pakollinen, niin olen tähän yh-tilanteeseen ihan tyytyväinen. Mulle ei ehkä ole olemassa sellaista toista puolikasta, jonka kanssa selviydytään vaikeuksista voittoon ja se on ihan ok. Joskus parikymppisenä kirjoitin päiväkirjaani, että haluan ehdottomasti lapsen tai kaksi. Parisuhdekin olisi kiva, mutta ei pakollinen. Ja ne sain. Sain kaksi ihanaa poikaa. Sain mitä halusin.

Lastenkulttuurikeskus Rullaan taaperon kanssa

Olimme eilen kuopuksen kanssa ensimmäisillä mammatreffeillä yh-äitien ja heidän lasten kanssa Lastenkulttuurikeskus Rullassa. En ole aiemmin käynyt kuopuksen kanssa oikein missään. No kesällä enemmän, mutta muuten ollaan rampattu lähinnä tätä piha-leikkipuisto-kirjasto- akselia päivästä toiseen. Vaikka en kaipaakaan mitään kovin meneväistä elämää, kyllä tuo perussetti silti alkaa aika pian puuduttaa. En myöskään saa yksinään lähdettyä oikein mihinkään vähänkään kauemmas, etenkin näin talvella. Kesällä liikkuminen on kaikinpuolin helpompaa ja silloin sain tehtyä ihan kuopuksen kanssa retkiä mm. Ikeaan ja Hoploppiin. Talvi saa mut jotenkin jämähtämään herkästi neljän seinän sisään ja tiedät varmaan, miten pää alkaa seota, kun kökötät vaan neljän seinän sisällä päivästä toiseen, korkeintaan roskat viemässä ja välillä kaupassa käyden. Välillä ajattelen, etten kaipaa oikein muuta, että kotona oleilu on mun juttu, mutta kyllä vannoutuneellekin koti-ihmiselle vaihtelu tekee hyvää ja kotona olemisesta taas nauttii eri tavalla, kun välillä käy jossain muualla.

Rullaan oli tosi helppo mennä. Mä päätin jättää arpomisen jälkeen rattaat kotiin, kun kuopus ei viihdy niissä muutenkaan. Bussimatkaa kuitenkin sen verran, että halusin eliminoida mahdolliset bussiraivarit. Penkillä istuen ja ikkunasta ulos katsellen viihtyy paremmin. Mustakin mukavampi istua ihan penkillä, kun keikkua siinä keskikäytävällä ihmisiä väistellen. Bussissa tietysti oli vielä kunnon lämmitykset päällä niin penkillä sai paremmin avattua takkia ja otettua pipoa pois. Meillä on bussipysäkki todella lähellä ja bussi myös menee lähelle Rullaa, joten kävelyä oli melko vähän. Tietysti ton kuopuksen kanssa sekin matka oli hidasta ihmettelyä kun kaikkea pysähdyttiin ihmettelemään ja kattelemaan, mutta onneksi ei ollut kiire. Rullassa toivotettiin heti sisälle päästyä tervetulleeksi ja selostettiin mitä mistäkin löytyy. Jo naulakkohuone oli niin kiva, että lapset viihtyivät siellä. Se oli todella tilava ja siellä oli rattaille ja vaunuille runsaasti tilaa. Yksi porukkamme äiti oli siellä jo lapsineen ja me jäätiin hyväksi toviksi sinne rupattelemaan, kun lapset leikkivät innoissaan huonetta reunustavissa pahvitaloissa.

Muut huoneet olivat myös kivoja. Eniten meidän poppoo viihtyi perällä olevassa näyttelyhuoneessa. Kuopus löysi heti vanhanaikaiset puujunat, jotka olivat ehdoton hitti vannoutuneelle junafanille. Valitettavasti pienten lasten kanssa aikataulut menevät lasten lounasaikojen ja päikkäriaikojen mukaan, joten pian meille tulikin jo kiire syömään. Talon yläkerrasta löytyi kahvila, josta sai edullisesti lounasta ja runsaita salaatteja. Kuopukselle maistui keitto ja itse söin valtavan salaatin. Poislähtö oli hiukan hankalaa, kun kuopus innostui juoksentelemaan karkuun. Lopulta piti napata kainaloon ja kantaa pukeutumaan. Kotimatkalla bussissa tuli väsy ja ne rattaat olisivat olleet siinä jamassa ehkä hyvät, mutta selviydyttiin nyt suht koht hyvin kuitenkin kotiin, käytiin potalla ja kuopus nukahti onneksi lähes heti, kun sänkyyn hänet nostin. Meillä noi päikkärit rytmittävät vielä niin paljon päivää ja harmittaa, kun monet kivat lapsille suunnatut paikat ovat auki niin, että ennen päikkäriaikaa ehtisi ehkä just paikalle ja olla siellä vain vähän aikaa ja sama päikkärien jälkeen. Tosin nyt eletään murroskautta ja päikkärit ovat lyhentymässä kahdesta tunnista lähemmäs tuntia. Se helpottaa kyllä kummasti menemistä, kun ei tarvi päikkärien suhteen pelata.

Rullaan voi ottaa myös omat eväät mukaan ja sieltä löytyy mikroa ja pöytiä missä syödä. Ensi kerralla täytyy ottaa eväät niin ehtii sitten paremmin touhuta siellä, eikä tarvitse lähteä mihinkään erikseen syömään, vaikka se kahvila olikin lähellä ja edullinen. Suosittelen ehdottomasti Rullaa sekä tamperelaisille pienten lasten vanhemmille, jotka eivät ole siellä vielä käyneet, että muualta Tampereelle tulevia, jotka pyörivät keskustassa vailla tekemistä lasten kanssa. Rulla on aivan keskustorin kupeessa kirkon takana, sinne on vapaapääsy ja siellä viihtyy niin lapset kuin aikuisetkin.

Uusi vuosi

Vuosi vaihtui rauhallisesti esikoisen kanssa juhlien. Meidän herkkuihin kuului ihan perussipsit, karkit, suolatikut, pommac ja mulle pieni skumppa. Kateltiin Netflixistä leffaa ja sitten tuijoteltiin ikkunoista raketteja. Niitä näkyikin hyvin, eikä kumpikaan halunnut lähteä erityisemmin ulos tuuleen ja lumituiskuun, joten tyydyttiin ihailemaan vuoden vaihtumista sisältä lämpimästä käsin. Kuopuskin on mulla, mutta koska esikoinen halusi aivan välttämättä viettää uutta vuotta mun kanssa valvoen niin isovanhemmat suostuivat ottamaan kuopuksen mielihyvin yökylään, niin saatiin esikoisen kanssa rauhassa kattoa leffaa ja mäkin jaksoin just ja just valvoa. Kuopus tulee parin tunnin päästä ja olen ehtinyt siivota ja imuroida, vaihtaa lakanoita, heivasin kuusen kuitenkin parvekkeelle ja hiukan vähensin koristeita. Loput voivat olla sitten sinne loppiaiseen.

Tarkoitus olisi vielä hieman tehdä jonkinlaista suunnitelmaa ja unelmakarttaa tälle vuodelle. Ihan vaikka kirjata unelmia ja tavoitteita ylös. Suurimmat tavoitteet liittyvät eniten itseeni, mutta itseni kautta hyvin paljon muihin. Päätaivoite on saada itselleni mahdollisimman hyvä mieli ja keho, jotta jaksaisin olla riittävän hyvä äiti ja ystävä ja työntekijä ja opiskelija ja lapsi ja vanhempi ja mitä näitä nyt on. Ehkä vielä joskus myös hyvä kumppani jollekin, mahdollisesti.

Vuoden ensimmäinen päivä on ollut ainakin tähän mennessä tehokas ja terveellinen. Kunnon siivous ja kupissa vihreää teetä ja kipossa maustamatonta jogurttia, johon sekoitin ashwagandhajauhetta. Sekä vihreän teen, että ashwagandhan pitäisi vaikuttaa sekä rauhoittavasti, että piristävästi. Olen tottunut kahvinkittaaja, mutta etenkin nyt kun hermot ovat olleet poikkeuksellisen kireällä huomaan, että kofeiini vaan hermostuttaa enemmän. Aamukahvista en halua vielä luopua, mutta muuten en oikeastaan kahvia kaipaa ja maustamattoman vihreän teen mausta olen oppinut jopa ihan pitämään. Se on tällaiselle ”hermoheikolle” parempi vaihtoehto.

En ihan purematta niele kaikkia ns. luontaistuotteita ja niiden hyötyvaikutuksia, mutta en ilman omakohtaista kokemusta heti teilaakaan kaikkea, etenkin jos tuotetta on käytetty vuosituhansia tiettyihin vaivoihin, koska tuskin niitä olisi niin pitkään käytetty jos niistä ei olisi ollut mitään hyötyä. Toki täytyy varmistaa, että niistä ei ole varsinaisesti haittaakaan ja käyttää niitä ohjeiden mukaan. Itse uskon näissä eniten ihan maalaisjärkeen ja omaan kokemukseen. Se, että jostain ei välttämättä löydy hyllykaupalla varteenotettavia tutkimuksia, johtuu ihan siitä, että ei ole halukkaita, mm. lääkefirmoja rahoittamaan niitä tutkimuksia. Ei niitä tutkimuksia tehdä ilman rahoitusta ja rahoitusten antajat luonnollisesti toivovat hyötyvän tutkimuksesta.

No mutta nyt eksyin taas iloisesti sivuraiteille. Nyt niiden unelmien ja tavoitteiden kirjoitteluun ja sitten loppuilta kuluukin taas mukavasti kuopuksen kanssa juna- ja autoleikkien merkeissä. Luultavasti tosin vaan junaleikkien, koska junat nyt ovat vaan niin IN. 🙂