Ei ole helppoa!

Kokeilen tällaista pikapostausta kännykällä kun muuhun ei nyt rahkeet riitä.

Päivä on ollut sään puolesta kuin unelma, mutta oma olo on jokseenkin kurja. Ehkä ei sen kummempaa kuin, että huolehdin jälkikasvun tankkaamisesta huolella ennen ulkoilemaan lähtöä, mutta oma tankkaus unohtui. Kuopus oli aivan onneissaan lätäköistä ja niissä leikittiinkin urakalla.

Eikä siinä mitään, koska se oli tarkoituskin. Mutta kun matkalla puistoon lutrattiin joka lätäkössä ja niitähän riitti, leikittiin puistossa, sieltä suuntana kauppa ja megakauppalista, kotimatkalla taas jumitettiin joka lätäkössä niin siinä vaiheessa oma nälkä alkoi ilmetä pinnan kiristymisenä. Kuopus vielä päälle heittäytyi makaroniksi kun riisuin häneltä ulkovaatteita ja olin niin nälkäinen, poikki ja kiukkuinen, että meinasi itku päästä.

Olo kyllä vieläkin sellainen, että onneksi parin kolmen tunnin päästä pääsee nukkumaan!

Jotain tarttis tehdä – aloittamisen vaikeus, tekemisen ja armollisuuden tasapaino

Tiedätkö sen tunteen, kun pitäisi? Pitäisi ruveta urheilemaan, pitäisi syödä terveellisemmin, pitäisi vähentää sokeria, pitäisi vähentää somettamista, pitäisi ulkoilla, pitäisi aloittaa luova harrastus, pitäisi lukea enemmän tietokirjoja, pitäisi olla enemmän läsnä lasten kanssa, myös muiden kanssa – älä unohda akvaariokaloja. Pitäisi raivata vaatekaapit, pitäisi pitäisi ja pitäisi. Pitäisi hitto vie edes imuroida!

Sitten pitäisi olla armollinen itselleen. Nooh, en sitten imuroinut. Ei se mitään, ehtii sitä imuroida toistekin. Kuuntelen itseäni ja koen, että juuri nyt mun ei pidä imuroida tai ei tarvitse, koska olen armollinen itselleni, koska olen arvokas vaikka en imuroi. No asiat eivät kuitenkaan hoidu itsestään, kuuntelemalla sisintään ja olemalla armollinen. Tämä on ehkä itselleni suuri kompastuskivi. Kysymys kuuluukin: Miten saada asioita aikaiseksi ruoskimatta itseään (ainakaan liikaa)? Miten olla armollinen itselleen ja samalla kokea, että saa asioita eteenpäin? Missä menee asioiden lykkäämisen ja välttelyn ja armollisuuden raja?

Olen ollut varmaan aina jotakuinkin allerginen sanalle ”pitäisi”. Se johtuu siitä, että lapsuudenkodissani kuulin tuota sanaa paljon. ”Pitäisi sitä ja tätä…” Sanoin usein, että tee äläkä hoe vaan, että pitäisi. Olenkin yleensä noudattanut sitä linjaa, että joko teen tai en tee, mutta en hoe, että pitäisi. En myöskään mieti jälkikäteen, että olisi pitänyt, koska se ei hyödytä mitään.

Nyt, 40-vuotispäivieni kolkuttaessa aivan nurkan takana, huomaan olevani jonkinlaisella vedenjakajalla; suistunko lapsuudessa opittuun ”pitäisi”-malliin vai teenkö asioille oikeasti jotakin? Tähän asti tuntuu, että monet asiat ovat tapahtuneet vähän kuin itsestään. Esimerkkinä vaikka liikunta. Ei mun ole tarvinnut tehdä tietoisesti työtä sen eteen, että alkaisin liikkua, senkun olen ampaissut koiran kanssa metsäpoluille ja lenkit ovat ihan itsestään venyneet usein aiottua pitemmäksi. Nyt mulla ei ole enää tuota ihanaa syytä ampaista lenkille – koiraa, eikä tämän hetkiseen elämäntilanteeseen ole sellaista mahdollista vielä hankkia niin täytyy keksiä muita syitä liikkua. Syy, mikä ravistelee itseäni eniten tällä hetkellä on ikä ja sen tuomat vaivat. Sitä ei pysy enää yhtä hyvässä kondiksessa lähes ilman mitään. Alkaa ilmaantua kaikenlaista ikävää haittaa jos ei liiku tässä iässä. Toki liikunta on ihan missä iässä vaan suotavaa terveyden kannalta, mutta tässä iässä sitä alkaa konkreettisesti huomata miten liikkumattomuus vaikuttaa terveyteen ja jaksamiseen. Jos en tee tällä asialle jotain nyt, se ei ainakaan tule yhtään helpommaksi tulevaisuudessa, kun ikä verottaa vielä enemmän. En halua maata kuolinvuoteella 60-vuotiaana huonojen elämäntapojen vuoksi ja todeta, että olisi pitänyt… Toki voin maata kuolinvuoteella jo 50-vuotiaana, elämäni kunnossa, jostain muusta syystä, mutta se ei ole itsestäni kiinni. Asiat joihin voin vaikuttaa niin niihin haluan vaikuttaa.

En ole keksinyt mitään yhtä motivoivaa ja tehokasta liikuntamuotoa itselleni kuin koiran kanssa lenkkeilyn. Onhan niitä kivoja liikuntamuotoja vaikka ja kuin, mutta niissä ongelmakseni on muodostunut se, että sinne liikuntatunnille pitää myös ilmaantua, kerta toisensa jälkeen. Olen huippuhyvä keksimään tekosyitä, vaikka olisi miten kivasta asiasta kyse. Se lähtemisen vaikeus.

Olen siis hiljaittain ujuttanut arkeeni liikuntamuodon, jota pystyy tehdä taaperon kanssa, joka on hauskaa ja sitä voi tehdä vaikka pyykkejä ripustaessa, nimittäin TANSSIN! Olen aina tykännyt tanssia, mutta mihinkään tanssitunnille mua ei saa, juuri sen takia, että ei riitä, että jaksat tanssia vaan sun pitää jaksaa myös mennä tunnille. Siksipä meillä on soinut viime aikoina paljon mm. tämä:

Tämä musiikki iskee niin 2-vuotiaaseen, 10-vuotiaaseen (vaikka onkin vähän noloo) ja itseeni jopa siinä määrin, että olen ihan yksin ollessanikin kuunnellut Kikattavaa Kakkiaista, kun pitäisi tehdä jotain pakollista kotihommaa eikä yhtään huvittaisi. Onneksi tässä iässä uskaltaa olla jo aivan vapaasti nolo. 😀

On myös muita asioita, joihin tuo tuleva merkkipäivä on pistänyt jonkinlaista ajatuksesta tekoihin- liikettä. Toki armollisesti itseään kuunnellen, mutta ei enää käyttäen sitä tekosyynä olla tekemättä mitään. Näistä asioista tulen kirjoittamaan tulevissa postauksissa, mutta nyt pureskelen tätä, hitaasti, itseäni kuunnellen.



Omaa aikaa ja piristystä naamatauluun

Viime kerran ”tahmaisuus” johtuikin, ainakin suurimmilta osin flunssasta, joka alkoi oikein urakalla tuona iltana. Viikko onkin siis vierähtänyt lähinnä flunssaa potien ja inkiväärillä eläen.

Kumpikin lapsi oli mulla, joten kuopuksen kanssa piti keksiä puuhaa, vaikka flunssaa pukkasikin. Se sanoin kuvaamaton fiilis, kun voisit vaan nukkua koko päivän, mutta taapero on virtaa täynnä ja jotain pitää keksiä.

Meillä on surutta pyörineet lastenohjelmat. Myös lattialla makoilu ja junan liikuttaminen radalla silloin tällöin menettelee. Kylpy on yksi flunssapäivän hittiohjelma myöskin. Itse saa nauttia lämpimästä vedestä ja hengitellä höyryjä ja kuopus saa lutrata vedellä ja leikkiä kylpyleluillaan. Äitini on myös käynyt ulkoiluttamassa kuopusta parina päivänä, mikä on ihan taivaan lahja. ❤

Tänään mulla on lapsivapaa ilta. Ihan kotosalla ajattelin hengailla, jälleen kerran. Mitäs sitä mihinkään lähtemään, kun täällä on hyvä. Värjäsin hiukset pitkästä aikaa. Viime kerrasta on varmaan neljä vuotta. Niistä tuli hiukan liian tummat, mutta se kuitenkin vaalenee pian. Värjään nykyään aina kevytsävytteellä enkä kestovärillä, koska se on käsittääkseni hiuksille hellävaraisempaa. Toisaalta värjään kyllä niin harvoin muutenkin, enkä käytä mitään hiusten muotoilutuotteita, että sama kai se olisi.

Kävin apteekista ostamassa Acon BB-voiteen, kun päätin tuossa jo ennen joulua alkaa satsata hiukan enemmän ulkonäkööni. No, olin sitten jotenkin mystisesti tullut allergiseksi Garnierin BB-voiteelle, joka kyllä aiemmin on passannut, mutta välissä on tosiaan yli pari vuotta, kun olen jaksanut naamalle kasvorasvaa ihmeempää levittää ja hyvä jos sitäkään. Päätin sitten siirtyä tyystin apteekin tuotteisiin ja tuo Aco-merkki passasi omaan kukkaroon vielä. Ihan tyytyväinen olen tuotteeseen, ei ole mikään pakkelikerrostuksen näköinen, mutta iho on tasaisemman sävyinen ja mikä parasta, ei tule allergisia oireita. Pienellä vaivalla näyttää vähän freesimmältä, mikä on mulle tärkeää, en vaan jaksa viettää aikaa peilin edessä.

Mutta nyt väsäämään jotain syötävää ja kattelemaan mitä Netflixillä olisi tarjottavana. Pieniä siivoilujuttuja sain jo tänään tehtyä ja huomenna homma jatkuu.

Rentoa viikonloppua!

Nostan hattua teille parisuhteessa eläville äideille!

”Kun ei jaksa enää olla äiti? En jaksa enää lapsiani…” Kun kirjoittaa nuo sanat googleen, löytyy monta keskustelunavausta, missä väsynyt ja uupunut äiti kirjoittaa olevansa lopen uupunut, eikä tiedä enää mitä tehdä. Usein nämä ovat vielä parisuhteessa olevia naisia, perheessä on siis toinen aikuinen, mutta silti äitiys, vanhemmuus, perheellisyys koetaan liian kuormittavaksi. Ymmärrän niin hyvin noita naisia. Tuntuu, ettei elämässä ole muuta, kuin lastenhoito, lasten kiukuttelujen ja riitojen kestäminen ja setviminen, lasten sairauksien hoito, kotityöt, ruoka, wilmojen/helmien/päikkyjen hoitaminen, lapsille sopivien vaatteiden hankinta ja vanhoista eroon pääseminen, neuvolat, hammashoitolat, luistimet, uimakamat, harrastuskamat…

Monilla miehillä tuntuu olevan edelleen se käsitys, että jos mies on töissä, niin hänen ei tarvitse muuhun osallistua. Mitä nyt joskus lukee lapselle iltasadun tai käy potkimassa palloa poikansa kanssa niin sitten on jo ihan huippufaija. Äiti kun tekee tuon kaiken edellä olevan, käy kenties vielä lisäksi töissä ja käy puistoissa ja potkimassa palloa niin se on vaan voi voi… Olisit miettinyt ennen kuin levitit jalkasi. Oma valinta, joten mitäs valitat?

Mä en jaksa moista. Siis jaksan kyllä (joskus tosin juuri ja juuri) hoitaa lapset, kodin ja niihin liittyvät asiat. Sitä en jaksa, että miehen mielestä on jotenkin tasapuolista, että kun hän käy töissä ja vaihtaa kaksi kertaa vuodessa auton renkaat niin sen kotona olevan kaiken edellä mainitun siipan pitäisi hymyssä suin, omasta ulkonäöstään toki huolehtien jaksaa vielä hieroa miehen hartioita iltaisin, valittamatta yhtään. Jos sattuu valittamaan niin on huono ihminen, joka kaataa paskaa toisen niskaan. Omien tunteiden jakaminen on valittamista. Asioista pitää puhua, mutta jos puhuu, valittaa. Jos vituttaa, pitää niellä kaikki, käydä lenkillä tai vetäytyä womancaveen tai lähteä viettämään naisten mökkiviikonloppua. Ei kun…

Varmasti on perheitä ja parisuhteita missä hommat rullaavat enimmäkseen. Ja kaiken ei aina tarvitse mennä fiftyfifty, mutta jokin kumpiakin tyydyttävä linja olisi hyvä löytää. Mä en ole sitä parisuhteissani löytänyt ja koska parisuhde ei ole mulle mikään elämäntarkoitus vaan kiva lisä, mutta ei pakollinen, niin olen tähän yh-tilanteeseen ihan tyytyväinen. Mulle ei ehkä ole olemassa sellaista toista puolikasta, jonka kanssa selviydytään vaikeuksista voittoon ja se on ihan ok. Joskus parikymppisenä kirjoitin päiväkirjaani, että haluan ehdottomasti lapsen tai kaksi. Parisuhdekin olisi kiva, mutta ei pakollinen. Ja ne sain. Sain kaksi ihanaa poikaa. Sain mitä halusin.

Toiveita vuodelle 2019

Joulu tuli oli ja meni, jälleen kerran. Olen aina ollut joulufani. En mikään sellainen fanaattinen, mutta kyllä mä tykkäsin laittaa joulukoristeita ja tehdä jouluisia juttuja jo ennen lasten saantia, silloin kun asuin yksin. Tietysti se paras osuus on ollut aina aatto, kun ollaan kokoonnuttu lapsuuden perhe ja nykyiset perheet yhteen. Tosin nykyään on usein kaksi ”aattoa”, kun saatetaan viettää aattoa kukin tahollaan esim. oman perheen kesken ja vasta joulupäivänä kokoonnutaan isomman suvun voimin. Se on tietty pelkkää plussaa.

Joulun jälkeen mulle iskee yleensä varsin nopsaan sellainen jouluähkyolo, että olen jo aivan kyllästynyt kaikkeen jouluun liittyvään ja olenkin aika vauhdilla heivannut kuuset ja koristeet pois. Nyt ihme ja kumma ei tunnu olevan mikään kiire päästä joulusta eroon. Jos sitä jouluilisi ihan huolella sinne loppiaiseen, sitten ei tuntuisi tammikuukaan niin pitkältä. Sitten helmikuuta vaihdittavat hiihtoloma, esikoisen 10v.-synttärit ja omat nelikymppiset. Tsiisus! Miten voin olla muka jo noin vanha?

Mitä nyt olen hieman vilkuillut muutamia muita blogeja niin aika monet ovat vetäneet kuluneesta vuodesta jonkinlaisen yhteenvedon näin loppuvuodesta. Mulle kulunut vuosi, kuten edeltäjänsäkin ovat olleet monella tapaa raskaita. Kulunut vuosi onneksi jo helpompi ja rauhallisempi, mutta tietyllä tapaa jonkinlainen paikallaanolon vuosi, himmailuvuosi. Se on varmaan ihan hyvä. Aina ei tarvi olla selkeää suuntaa mihinkään, aina ei tarvitse olla sattumassa jotain isompia juttuja. Sitä ehkä on ihan ok joskus vaan olla ja tunnustella, keskittää voimavarojaan sillä hetkellä tärkeimpiin asioihin. Tärkeimmät asiat mulle on tietysti lapset ja että elämä sujuu niin, että jaksan hoitaa lapset ja olla riittävän hyvä äiti. Siihen liittyy vahvasti omasta itsestä huolehteminen, koska itsestä on pidettävä huolta, että jaksaa. Siinä mulla on vielä petrattavaa. Jonkinlaista liikuntaa pitäisi ujuttaa lisää elämään. Mulle toi liikuntapuoli on ennen hoitunut ihan itsestään, kun mulla oli todella paljon liikuntaa vaativa koira, joka kuoli 14-vuotiaana toissa kesänä. Mun rakas koira liikutti mua niin paljon, että en tarvinut siihen enää mitään lisäliikuntaa päälle. Aion ehdottomasti hankkia taas sopivan sauman tullen itselleni koiran kaveriksi ja personal traineriksi, mutta sen aika ei ole ihan vielä. Sitä odotellessa olisi kyllä keksittävä muuta. Ihan siksi, että hyvässä fyysisessä kunnossa on vaan niin hiton paljon helpompaa jaksaa arkea ja voida myös psyykkisesti paremmin. Jotenkin kun saisi vaan sen touhun rutiiniksi. Ei paljoa auta kerran rykästä jotain hullua jumpparääkkijuoksuhiitinervallihiphophulahulasettiä jos siihen päälle heti sairastuu tai on vaan niin puhki, ettei jaksa taas kahteen viikkoon mitään.

No joo, ensi vuodelle toivon kuitenkin sen kadonneen motivaation löytymistä liikuntaa kohtaan. Miksikään fitnesstyypiksi en todellakaan tähtää, mutta tahdon vaan löytää sellaisen riittävän liikunnan tatsin, että peruskunto olisi riittävän hyvä. Ensi vuodelle toivon myös jonkinlaista helpotusta jaksamiseeni lasten kanssa, että perhe-elämä ylipäänsä rullaisi silleen nyt mahdollisimman kivasti, että ois sellainen olo enimmäkseen, että onpa kiva viettää aikaa lasten kanssa eikä niin, että odottaa vaan milloin pääsee viettämään omaa aikaa. Toivon myös erityisesti, että opiskelu/työelämä ottaisi tuulta alleen ja pääsisin kunnolla taas työelämään kiinni, vaikka sitten ensin uudelleenkouluttautumisen kautta. Ja tietysti toivon, että läheiset ja mä pysytään mahdollisimman terveinä.

Uuden alku on vanhan loppu

Olen jo aikani haaveillut omasta blogista, mutta blogiviidakkoa kahlatessani eteeni on noussut monta (kuvitteellista) seinää; en osaa, ei ole aikaa, mistä kirjoittaisin, ei ketään kiinnosta… Ehkä ei, mutta siksi onkin ollut tärkeää pohtia perusteellisesti miksi haluan kirjoittaa blogia ja mistä aiheista. Olen kirjoittanut pariakin eri blogia aikana, kun blogin kirjoittelu ei ollut vielä niin yleistä kuin nykyään. Tuolloin elämääni kuului vielä koira ja kani, eikä minulla ollut lapsia, joten kirjoittelin ja kuvasin lemmikkieni toilailuja. Myös esikoistani odottaessa purin pitkää odottavan aikaa kirjoittaen odotusaiheista blogia. Olen aina kirjoittanut myös päiväkirjaa, nuorempana enemmän, nykyään valitettavasti harvemmin, koska aika, koska kännykkä ja netti ym. tekosyyt. Olen kirjoittanut, koska tykkään kirjoittamisesta, kirjoittaminen on intohimoni, ajatukseni jäsentyvät kirjoittamalla ja mieli selkeytyy. Pidän myös itseni kehittämisestä ja vain kirjoittamalla voin tulla paremmaksi.


Kuva: Stocksnap.io


Aiheita pyöritellessäni olen tullut siihen tulokseen, että järkevintä on kirjoittaa aiheista, jotka tuntuvat itselle tärkeiltä, merkityksellisiltä ja ajankohtaisilta, siten kirjoittamisesta ei tule väkisin vängerrettyä ja se antaa enemmän kuin ottaa, kuten pitäisikin. Eli minulle tärkeintä tällä hetkellä elämässä ovat lapseni ja olla heille hyvä äiti ja oma hyvinvointini, että jaksan olla hyvä äiti ja ihminen ylipäätään. Kaipaan myös kipeästi tunnetta olla jotain muutakin kuin äiti, lapsiperhearjessa kun niin helposti kadottaa sen mitä muuta on kuin vanhempi, etenkin jos on vielä kotona lapsen/lasten kanssa. Viime aikoina onkin tuntunut yhä useammin siltä, että elämässä ei muuta ole kuin räkäisten nenien pyyhkimistä, veljesten kinojen setvimistä, kadonneiden sukkien etsintää, pipien puhaltelua ja kotitöitä, kotitöitä ja vielä niitä kotitöitä. On toki normaalia lapsiperhe-elämää ja omista valinnoista käsin tähän on tultu, lapset ovat rakkaita ja elämääni en vaihtaisi, mutta havahtuminen, asioiden pohtiminen ja oman elämän olosuhteiden parantaminen pienin tai suuremmin askelin ei liene ole vielä keneltäkään kielletty.


Miksi sitten blogi? Miksi en vain kirjoittele pöytälaatikkoon omaksi ilokseni? Kyllä sitäkin yritän tehdä, mutta blogissa minua kiehtoo yhteisöllisyys ja mahdollinen vertaistuki. Se on myös nykyaikaa ja turha sitä vastaankaan on taistella, vaikka pieni vastarannan kiiski minussa silti aina asuukin. Kaikkea ei tarvitse tehdä kuten ”muut”, kuten on ”normaalia”, miten ”kuuluu” tehdä. Itse kuitenkin tällä hetkellä elän melko yksinäistä elämää, mikä sinänsä on ihan ok, en kaipaa jatkuvaa menoa ja vierailuja, mutta kaipaan kuitenkin hiukan enemmän ajatusten vaihtoa aikuisten kesken, se piristää ja tuo omaan ajatteluun uusia näkökulmia ja tässä elämäntilanteessa blogimaailma luo siihen oivat puitteet.

Innolla ja mielenkiinnolla siis katselen miten tämä trendikäs bloggailu lähtee käyntiin.

Tervetuloa blogiini!