Nykyvanhemmuuden vaativuus – Parental burnout

Voisin valittaa säästä, mutta ei se siitä valittamalla parane ja kyllä se kevät ja kesä sieltä taas pian kolkuttelee ennen kuin ehtii tajutakaan.

Sen sijaan ajattelin kirjoittaa vanhemmuuden suorittamisesta, vanhemmuusuupumuksesta (parental burnout), asioista mitä haluan tehdä toisin kuin oma äitini ja asioita missä huomaan olevani ihan kuin äitini.

Iltalehdessä luin juttua Intensiivisestä vanhemmuudesta ja vanhemmuuden suorittamisesta. (Ja mainittakoon, että en pidä Iltalehteä minään erityisen varteenotettavana tiedonlähteenä, enkä myöskään Sinkkosen kanssa ole kaikessa samoilla linjoilla, mutta tässä jutussa oli pointtia.)

” Vaatimukset nykyvanhempia kohtaan ovat kasvaneet, ja moni masentuu, koska vanhemmuus on niin rankkaa. Puhutaan intensiivisestä vanhemmuudesta.”

Yksinhuoltajaäitinä tuntuu, että paineita on senkin edestä. Vanhemmuus on itselleni tärkein asia ja tärkein roolini elämässä ja tottakai haluan ”suorittaa” sen mahdollisimman hyvin ja oikein. En ole koskaan ymmärtänyt, että vanhemmuuteenkin voi uupua, muuta kuin aivan pikkuvauvavaiheessa, jolloin puhutaan synnytyyksen jälkeisestä masennuksesta. Joskus googlaillessani aiheesta törmäsin englanninkieliseen termiin: parental burnout (syndrome). Ja englanniksi aiheesta löytyykin paljon tietoa. Suomeksi aihetta lähinnä liippasi Ylen noin vuosi sitten julkaistu juttu: Miksi vanhemmuus uuvuttaa?

”Vanhemmuuteen liittyvä uupumus on alettu tunnistaa omaksi ilmiökseen stressin, masennuksen ja työuupumuksen rinnalle, kuvailee kehityspsykologian professori Kaisa Aunola Jyväskylän yliopistosta.”

Mulle on tärkeää vanhempana, että tarjoan lapsilleni perushoivan lisäksi paljon rakkautta ja että he kokisivat olevansa rakastettuja juuri sellaisina kuin ovat. En kokenut koskaan olevani äidilleni riittävä sellaisena kuin olen. Tämä on varmaan kaikkein tärkeintä mitä haluan lapsilleni antaa. Kyllä joskus olen saanut olla kieli keskellä suuta ja tarkkana, kun tekisi mieli joskus patistaa esikoista tyyliin, että nyt reippaasti vaan sinne palloa potkimaan, katso kun naapurin Pekkakin on siellä niin reippaana mukana. Mutta tällainen hyväntahtoinen patistelu tuntuu lapsesta niin pahalta. Ainakin itselleni tuli tunne, että niin, haluat että olisin kuin naapurin Marja, minä, tallaisena kuin olen en kelpaa. Yritän myös välttää sitä kaikesta naputtamista, sanominen menettää tehonsa, kun ihan joka asiasta on naputtamassa. Tässä tosin menestyn välillä paremmin välillä huonommin. Yritän kuitenkin parhaani mukaan välttää sitä, että ulosanti on enemmän sitä negatiivista: Taaskaan et muistanut… Älä tee sitä… Mikset sä koskaan…” Ja yritän muistaa huomioida positiivisesti pieniäkin juttuja.

Kaksi muuta ”taitoa” mitä äidilläni ei ollut eikä ole on anteeksi pyytäminen ja omien erehdyksiensä myöntäminen. Pidänkin siis todella tärkeänä, että myönnän reilusti, että nyt äiti mokasi, anteeksi. Äiti on nyt tosi väsynyt, mutta äiti ei olisi saanut silti hermostua niin kovasti tai sanoa sillä tavalla, saanko anteeksi? Sitten halataan.

Olen leikkivä äiti. Leikin paljon lapsieni kanssa. Etenkin kuopuksen ja myös esikoisen silloin kuin hän oli nuorempi. Nykyään hänen leikkinsä ovat enemmän itsenäisiä, mutta olen ollut hänen leikeissä mukana viime aikoina mm. hotellin ja kampaamon asiakkaana. Kuopuksen kanssa leikitään autoilla, junaradalla ja dubloilla. Etenkin kaikki leikit mitkä sisältävät rakentelua ovat heiniäni. Voisin rakennella erilaisia junaratoja tai dublorakennelmia lähes ihan vaan omaksi iloksenikin.

Ruokapuolessa olen mielestäni melko joustava. Pyrin tekemään melko terveellistä kotiruokaa, mutta joskus kun väsyttää tai ei muuten vaan jaksa miettiä niin pinaattiletut tms. ovat oikein hyvä vaihtoehto. Nykyään myös puolivalmisteista ja eineksistäkin löytyy ainakin ihan suht terveellisiäkin vaihtoehtoja. Joskus kun oikein urakalla väsyttää ja kaipaa vaihtelua niin käydään syömässä kiinaista tai jopa ihan Hesessä.

Tietyissä kotitöissä olen kai välillä turhankin pinko. Pyykkivuoria tai tiskivuoria en oikein siedä, hermot menevät myös jos kaikki keittiön tasot ovat täynnänsä astioita ja rojua. Lattialla lojuvien lelujen kanssa olen toistaiseksi joustava. Jos ollaan illalla rakennettu iso junarata olkkarin lattialle niin ei sitä tarvitse ennen nukkumaanmenoa pois kerätä. Muutenkin tällä hetkellä menen nukkumaan heti kuopuksen simahdettua niin lelut ei haittaa. Kun kuopus lähtee taas isälleen niin silloin siivoan lelut ja imuroin kunnolla. Muuten vetelen rikkaimurilla pahimpia pölypalleroita ja lattialla pyöriviä muruja.

Ihan perusarjessa kun kaikki on hyvin en koe stressaavani tai suorittavani vanhemmuutta liikaa, mutta annas olla kun tulee joku poikkeustilanne tai vaihe. Esim. vaikka kuopuksen yöheräilyt. Alan etsimään tietoa asiasta ja väkisinkin stressata: kuopus ei nuku = minä en nuku ja jos en nuku koko korttipakka hajoaa. Nämä menevätkin sitten niin pitkälle, että kun alkuperäinen ongelma on jo ohitse, olen itse stressiuupumusrauniona. Jostain syystä vielä, kun tulee yksi ongelma/tilanne niin sen sijaan, että ottaisin asian sellaisena kuin se on ja ottaisin muuten rennosti niin alan myös herkemmin stressaamaan ihan kaikesta muustakin. Että nyt kun en nuku edes niin on hyvä aika alkaa valmistaa itse superterveellisiä luomukasviskvinoakurkumapatoja ja myös raivata kaikki kaapit tyhjäksi turhasta ja myydä nettikirpparilla. Ja tällöin on myös hyvä aika alkaa potemaan kaiken maailman huonoa omatuntoa siitä, että tuli otettua muovipussi hedelmille. Kuntoilukin on myös syytä aloittaa juuri tässä vaiheessa. Työttömyydestä ja vähävaraisuudesta puhumattakaan.

Etttä joo, onko tämä sitten vanhemmuusuupumusta vai ihan vaan ihmisenä olemisuupumista? Vähän kai sekä että. Joku kai sanoisi, että naisena olemisuupumista. En tiedä onko miehillä samoja ongelmia. Some kyllä varmasti vaikuttaa monilla ainakin alitajuisesti. Ehkä itsellänikin, vaikka en hirveästi ole somessa ja tiedostan, että kuvat ja mitä itsestä halutaan ulos antaa on harkittuja eikä kerro koko totuutta ihmisen elämästä ja kodin siisteystasosta.

Kun itsemyötätunto on kovasti pinnalla, mikä on hyvä juttu, niin yritän myös muistuttaa itseäni, että kaiken ei tarvitse olla täydellisesti tai mennä just nappiin. Helposti myös yhytän itseni ajattelemasta, että kulloinenkin vallitseva tilanne olisi ikuista, vaikka ei todellakaan ole. Tiedän jo kokemuksesta, että aika menee nopeammin kuin haluankaan ja tilanteet ja olosuhteet muuttuu. Kohta lapset lentävät pesästä ja sitten ehkä stressaankin jo sitä, olenko koiralleni varmasti riittävän hyvä emäntä ja poden huonoa omatuntoa jos en jaksa käydä tarpeeksi pitkällä lenkillä joskus tai en ole ehtinyt leikkimään koirani kanssa tarpeeksi.