Myötätuntopahoinvointia – Ei sittenkään

Kuopuksen ja isänsä yhteinen viikko ei ole ollut sieltä parhaasta päästä. Kuopus nimittäin nappasi jostain ilmeisesti noron, joka tietysti tarttui isäänkin ja koko muuhun perheeseen. Kuopus on tulossa tänään taas meille ja täytyy sanoa, että pelkään tuota tautia. Noro voi käsittääkseni tarttua vielä melko pitkään, vaikka itse potilas olisi jo terve. Yritin viime yön nukkua ilman unilääkkeitä, huonolla menestyksellä tottakai. Nukahdin kyllä suht hyvin, mutta heräilin taas vähän väliä pitkin yötä. Yöllä olin tuntevinani lisäksi epämääräistä huonoa oloa ja kauhukuvitelmissani maalailin jo itselleni noroa. Heräsin puoli tuntia sitten kello kahdeksan silmät ristissä, esikoinen oli onneksi herännyt reippaana jo itse.

Pelkään, että viikonloppu menee noron kourissa. Mites sitten hoidan taaperon ja esikoisen? Noh, joo, aivan turhahan tätä on etukäteen murehtia, mutta kuitenkin.

Huonosti nukuttu yö vaikuttaa oitis fiiliksiin. Kyllä tämä tästä varmasti taas lähtee toisen kahvikupillisen voimin jotakuinkin liikkeelle. Huonosti nukuttu yö on vain yksi huonosti nukuttu yö ja vähän väsyneempi päivä, ei mikään maailmanloppu. Kun on ollut elämänsä huonoimmassa jamassa unettomuuden takia, siitä tosin kehkeytyy lähes maailmanloppu ja sitä oppii pelkäämään ja pelko taas ruokkii itse itseään.

Jaahas! Tajusin juuri, että olin unohtanut eiliseltä masennuslääkkeen! Sehän selittääkin tätä etovaa oloa. Ihan samanlainen etova olo oli, kun aloitin noi lääkkeet. En pidä ajatuksesta, että yhden lääkkeen unohtaminen saa aikaan moisia oireita. Tämä nyt onneksi on vielä lievää. Esikoisen syntymän jälkeiseen masennukseen söin aikoinaan toisia masennuslääkkeitä ja olin töissä asiakaspalvelussa. Unohdin aamulla lääkkeen ja jo aamupäivästä aloin voida todella pahoin töissä. Ehkä olisin nukkunutkin paremmin jos en olisi unohtanut tuota lääkettä. Ainakaan etova olo ei olisi vaivannut.

Ei muuta kuin lääkkeet naamaan ja suunnittelemaan ruoka- ja kauppalistoja. Kuopus kun sai oksennustaudin seuraksena makaronilaatikkotraumat, että kaikki perus helpot makaronisörsselit ovat nyt poissa valikoimista.

Olen entinen avohoitopotilas

Nykyään on todella hyvä, että mielenterveydestä puhutaan avoimesti, etenkin masennuksesta, ahdistuksesta ja myös kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Näistä asioista onkin tärkeä puhua, jotta niihin yhdistetyt väärät luulot ja häpeä saataisiin poistettua tai ainakin huomattavasti vähennettyä. Tuntuu aina pahalta, kun jossain heitetään huulta avohoitopotilaista, että kai nyt kaikenlaista voi sattua, kun avohoitopotilaat kävelevät tuolla vapaina ”normaalien” ihmisten keskuudessa.

Itsekin olen ollut avohoitopotilas. Jopa kaksi kertaa elämäni aikana. Kummankin lapsen syntymän jälkeen uuvuin muutamassa kuukaudessa täysin ja lopulta romahdin. Mun sairaus ei ehkä alkanut perinteisesti. Ei ollut mitään erityisempiä alakulon fiiliksia. Yöt olivat pahimmillaan tunnin välein imetystä, en koskaan kuulunut niihin äiteihin, jotka imettäisivät samalla itse nukkuen. Ei, piti avata nappia, kääntyä mahdollisimman kylkiasentoon, että vauva saisi jonkinlaisen otteen, maata siinä epämukavassa asennossa, vilukissana paita auki oleminen tuntui epämiellyttävältä. Kun vauva lopulta sai vatsansa täyteen, pitikin käydä vaihtamassa vaippa. Usein uudet sinapit tehtiin siinä vaiheessa, kun oltiin könytty ja asettauduttu mukavasti sänkyyn, saatu peitot aseteltua ja oltiin juuri nukahtamaisillaan. Eli ei kun uusiksi. Sitten alkoikin vauvan vatsavaivat tai vauva olikin täysin hereillä muuten vain. Viihdytät vauvaa 2-3h yöllä kello kahdesta eteenpäin. Sitten taas vaipanvaihto, imetys ja nukkumaan. Saat itsesi hivuttauduttua jotenkin vauvan viereen ja tarkastat sen sata kertaa, että mikään kohta ei tuki vauvan nenää, peitot on hyvin, vauvalla ei ole kylmä tai kuuma jne. Lopulta uskallat ummistaa silmäsi ja vaivut lopen uupuneena horteeseen. Ulkona lumiaurat aloittavat kolinansa. Hetken kuuntelet ja kiroilet mielessäsi, kuitenkin olet niin väsynyt, että onnistut nukahtamaan. Nukut hyvällä lykyllä tunnin tai jopa hiukan yli vain kerran välissä heräten, kunnes vauvalla on taas nälkä ja kaikki alkaa alusta. Lopulta alat olla niin väsynyt ja sekaisin, että et saa kunnolla nukutuksi ollenkaan. Googlaat hulluna aiheesta vauvan nukkuminen, ostat nettikaupasta unipesän, unipussin, imetystyynyn ja suunnilleen mitä vaan, että nukkuminen helpottuisi, että saisit nukutuksi. Mutta mikään ei auta. Ei auta se, että vauva opetetaan pulloruokintaan ja isä voi syöttää, että saisit nukkua vaikka hurjat kolme tuntia, koska et kuitenkaan nuku. Et osaa enää. Kuuntelet vauvan itkua ja taistelet luontaisia vaistojasi vastaan. Tuntuu kuin vauva huutaisi hädissään: ”Äiti! Missä olet? Minä tarvitsen sinua!”. Laitat korvatulpat korviin ja yrität nukkua. Et kuitenkaan nuku, etkä pysty enää taistelemaan. Marssit isän luo ja otat itkevän vauvan hänen sylistään. Otat vauvan rinnalle ja vauva lopulta nukahtaa siihen tissi suussa. Isä on hämillään, itse olet hämilläsi, mutta kuvittelet tietäväsi mitä teet. Näin tän kuuluu olla, vauva on tyytyväinen. Kyllä tämä tästä. Paitsi ei se siitä jos et saa yhtään nukuttua. Kertynyt väsymys ja hormonimyrskyt saavat aikaan sen, että pillahtelet itkuun milloin sattuu. Homma alkaa luisua äkisti huonompaan ja lopulta romahdat täysin.

Se on pelottava tunne, kun romahdat. Kontrolli menee. Et pysty muuta kuin itkemään hysteerisesti. Näin mulla kävi, kummankin lapsen syntymän jälkeen. Kun pääsin hoitoon, ensimmäisen lapsen jälkeen heti, toisen lapsen jälkeen joutui taistelemaan (kiitos exälleni, itse en jaksanut taistella), menin etenkin toisen lapsen syntymän jälkeen suorastaan onneissani avo-osastolle. Lasta en ottanut mukaan, vaikka sekin vaihtoehto oli. Kummallekin oli jo pulloruokinta tuttu ja olin lopettanut imetyksen ja kummallekin löytyi isää, mummoa ja anoppia hoitamaan, joten lapsen hoidon puolesta ei tarvinnut murehtia. Tiesin itsekin, että tällaisena musta ei olisi vauvalle mitään iloa. Osastolla sain lääkkeitä ja sain nukkua. Olo alkoikin parantua varsin nopsaan parin kunnolla nukutun, joskin lääkkeillä avustetun yön jälkeen. Osastolla olevat ihmiset olivat todella mukavia. Kullakin olivat omat syynsä siellä oloon. Paljon oli nuoria naisia, joilla syömishäiriötä tai masennusta tai sekä että. Masentuneet olivat sen näköisiä, että ulkomuodosta ei ainakaan voisi mitään päätellä, normaalin ja jopa urheilullisen näköisiä nuoria naisia. Lisäksi oli kipupotilaita, joilla kivut olivat johtaneet masennukseen. Jokut olivat olleet siellä pitkään, jotkut olivat vain muutaman päivän. Itsekin olin kummallakin kerralla alle viikon. Siinä ajassa olo oli jo niin hyvä ja kaipasin kotiin lapsen/lasten luo. Mielialalääkitys aloitettiin jo sairaalassa ja kummallakin kerralla sain alkuun myös unilääkkeitä, koska ilman niitä en enää pystynyt nukkumaan.

Pointti on, että avohoidossa olevat potilaat ovat aivan tavallisia ihmisiä. Kadulla kävellessä et pysty sanomaan onko joku ollut mahdollisesti avohoidossa, et todellakaan. Avohoito ei ole mikään häpeä. Se auttaa pahimmassa jamassa olevia. Mua se auttoi, kun voin niin huonosti, etten kotona kyennyt enää olemaan. Sain levätä pahimman yli ja sain jatkohoidon. Toki sitä toivoo, ettei elämässä menisi asiat niin huonoon jamaan, että joutuisi turvautumaan avohoitoon, en mäkään olisi ennen lasten syntymää voinut kuvitellakaan, että mulle kävisi niin, mutta kävi ja oli onni, että pääsin avohoitoon. Avohoitoon tosiaan päästään, sinne ei jouduta, koska sinne ei voi ketään pakottaa. Mäkin menin sinne ihan omasta tahdosta, kun sellaista mahdollisuutta tarjottiin. Toisen lapsen syntymän jälkeen halusin sinne, pyysin päästä sinne, koska muuta mahdollisuutta en nähnyt. Tiesin, että se auttaisi.

Ajattelin kertoa myöhemmin miten toipumiseni lähti käyntiin avohoidosta kotiuduttuani ja miten pidän pääni kasassa nykyisin, kahden lapsen yh-äitinä.



Hajota ja hallitse (ja hajoa)

Varmaan yksi syy, kenties se kaikista suurin syy mielenterveyteni romahdukseen on taipumukseni stressata ja miettiä asioista, liikaa, aivan liikaa. Ja vieläpä niin taitavasti, että en edes huomaa stressaavani. ”Mä nyt vaan otan asioista selvää ja mietin mitä tälle voisi tehdä ja miten tämän homman saisi toimimaan ja samalla selvitän tämän ja tuon ja siivoan ja sitten mietin tätä, tota ja sitä ja kaikkea siltä väliltä ja hitto kun ei pysty keskittymään mihinkään, kun lapset möykkää ja vaatii ja vaatii ja vaatii, kun mä haluisin nyt miettiä tätä ja selvittää ton ja asialle pitäisi tehdäkin jotain, mutta nyt on käytävä kaupassa ja siinä samassa leikittävä hiekkalaatikolla ja hitto oliko se eräpäivä jo viime viikolla? Taaville pitäisi tilata taas lisää sirkkoja. Hitto kun tää takki kiristää, pitäs laihduttaa ja alkaa urheilla, mutta ei kyllä jaksas miettiä nyt sitäkin, vaikka tulishan siitä varmasti parempi olo, mutta EI ÄLÄ LAITA NIITÄ KIVIÄ SUUHUN! Jäikö se jauhelihapaketti siihen ruokapöydälle? Voispa vajota kirjan kanssa sohvan pohjalle. Ei ehdi, ei jaksa. Pitäisi nyt kyllä miettiä miten ehtisi ja jaksaisi. Tähän on varmasti olemassa jokin keino. On kyllä nyt nautittava tästä ajasta kun lapset on pieniä, kohta ne on jo isoja ja sit haikailen näitä aikoja, vaikka nyt ei tunnukaan siltä, mutta on nautittava ja oltava läsnä ja kiitollinen ja pääsispä jo nukkumaan ja osaispa nukkua hyvin. Hitto, voispa lähteä johonkin kauas pois.”

Mitä enemmän yritän hallita asioita ja ajatuksia, sitä varmemmin ne tuntuvat hajoavan. Kun höllään ja annan asioiden olla, ne parantuvat. Tai ainakin oma polla paranee ja elämä helpottuu. Tämän kun muistaisi. Kun muistaisi alkaa parantaa asioita vähän kerrallaan. Ei tarvitse laittaa kaikkea kerralla kuntoon ja uusiksi. Herkästi tylsistyvä mieleni ei vaan tunnu jaksavan työskennellä kovin pitkäjäntäisesti yhden osa-alueen parissa vaan innostuksissani aloitan vähän sitä sun tätä. Perhe-elämä kuntoon ja tasapainoon, äitiys huippuunsa, omaan elämään panostamista sis.opiskelu, työ, talous, liikunta, terveys, ulkonäkö.. Koti kuntoon, konmaritusta, kaappien raivaamista ja järkeviä hankintoja. Ei kai sitä milloinkaan voi olla joka osa-alueeseen 100%:sen tyytyväinen. Vähempi varmasti riittäisi, mutta miten sen saisi tehtyä itselleen tarpeeksi selväksi? Ettei aina tarvitsisi mennä yli äyräiden niin, että kuppi menee nurin. Miten oppia ottamaan rennommin ja samalla kuitenkin tehden kaiken välttämättömän? Missä menee raja sille mikä riittää?

(Videolla oleva Queenin I want to break free on yksi voimabiiseistäni. Kun tuntuu, että ahdistaa on jumissa eikä mistään tule mitään niin tämä voi helpottaa, ainakin hetkeksi. Etenkin kun muistaa laulaa antaumuksella nuotin vierestä mukana.)

Uudet lääkkeet ja Gilmore girlsejä

Takana on hieman erilainen viikonloppu, monellakin tapaa. Ensinnäkin on ollut lapsivapaata, mikä ei sinänsä kovin ihmeellistä ole, mulla kun on suht usein lapsivapaita viikonloppuja, yleensä vähintään kerran kuussa. Kuopukseni on vuoroviikkolapsi, joten hän on luonani vain joka toinen viikonloppu, esikoiseni taas on minulla koko ajan, mutta käy kerran kuussa tätinsä eli siskoni ja hänen miehensä luona viikonlopun ajan ja myös vanhempani asuvat nykyään lähellä, että hän voi mennä halutessaan myös isovanhemmille yökylään. Olen kyllä mielettömän kiitollinen näistä upeista turvaverkoista, joita ilman en selviytyisi.

Toiseksi, aloitin perjantaina mielialalääkityksen! Mulla on noista lääkkeistä kokemusta elämässäni kahdelta eri jaksolta; ensimmäinen oli kun sairastuin esikoisen syntymän jälkeen synnytysmasennukseen. Tuolloin hormonit heitteli ja unettomuus alkoi vaivata niin pahasti, että esikoisen ollessa n. 6kk, romahdin täysin. Tuolloin aloitettiin lääkitys ja elämä alkoi hitaasti, mutta varmasti taas sujumaan ja vointi kohenemaan. Tosin tuolloin päätimme myös muuttaa, koska sinkkuopiskelijalle mahtavan kämpän sijainti Helsingin keskustassa ei enää tuntunut hyvältä pienen vauvan kanssa. Liikenteen meteli alkoi tuolloin käydä pahasti hermoilleni. Muutolla varmasti oli myös osuutta toipumiseeni, mutta ilman lääkitystä tuskin olisin siinä vaiheessa jaksanut vielä muuttaa. Toisen kerran sain masennuslääkityksen kuopuksen syntymän jälkeen, jälleen synnytysmasennus. Heh, enää ei lapsia ole mulle tulossa. Noh, nuo lääkkeet lopetin noin vuosi sitten, koska tunsin voivani jo ihan hyvin ja en pitänyt lääkkeiden tuomista sivuvaikutuksista, kuten järjettömästä ruokahalusta, jota oli vaikea hillitä, hikoilusta ja jokseenkin epämiellyttävästä vapinaolosta. Tämä toinenkin synnytysmasennus johti suuriin elämänmuutoksiin, tuli ero, muutto ja vuoroviikkovanhemmuus. Melko pian lääkkeiden lopetuksen jälkeen aloin kärsiä rajuista psyykkisistä pms-oireista. Ne olivat hyvin samankaltaisia kuin nuo romahdukset synnytysten jälkeen, mutta tapahtuivat aina juuri ennen menkkoja, eikä ihan joka kuukausi. No tätä tuossa jonkin aikaa katseltuani päätin kesällä aloittaa e-pillerit, koska ongelmana ovat olleet myös hyvin runsaat menkat ja lyhyt kierto. Ensimmäisten pillereiden kohdalla alkoi pian jatkuvat pms-oireet, enkä jaksanut ja lopetin ne siihen. Sitten kokeiltiin toista merkkiä, jota edelleen syön. Olo lähti menemään taas huonompaan, jonka lisäksi aloin kärsiä unettomuudesta, joten aika pian aloin olla taas siinä jamassa, että en jaksa, enkä selviä arjesta lasten kanssa tässä kunnossa. Joten raahauduin lääkärille ja aloitettiin uudet mielialalääkkeet, näiden lääkkeiden ei pitäisi ruokahalua kasvattaa ja lisäksi tehon pitäisi alkaa varsin pian, kun noissa aiemmissa lääkkeissä sai odotella melko pitkään olon tasaantumista ja voimien palautumista. Uusia lääkkeitä on takana vasta kolme päivää, eikä mitään häiritseviä sivuvaikutuksia ole vielä tullut ja olokin on ollut hyvä, vaikka on normaalia, että aluksi olo saattaa huonontuakin. Tosin olen saanut olla tässä kaikessa rauhassa ja kuulostella oloani, eikä ole tarvinnut säätää lasten tahdissa. Sain eilen tempaistua itseni metsälenkille, mitä en ole jaksanut aikoihin oikein tehdä. Muutenkin olo on ihan energinen ja hyvä, sellainen toiveikas. Toiveena olisi, että noi e-pillerit nyt helpottaisivat näitä pms-oireita niin, että ei tarvitsisi noita mielialalääkkeitä popsia pitkään, mutta e-pillereitä pitäisi syödä 3kk-6kk ennen kuin tietää sopivatko ne vai ei ja auttavatko. En mielelläni söisi mielialalääkkeitä, mutta jos olo alkaa olla aivan sietämätön ilman niin kyllä niistä apua on, kun vain löytää sopivan lääkityksen. Ne ovat sinänsä samanlaisia kuin e-pillerit; se mikä sopii toiselle, ei välttämättä sovi toiselle ja vaan kokeilemalla selviää. Luonnollisesti alkaa turhauttaa jos kokeiluja joutuu jatkamaan ties kuin pitkään ja sitä on muu elämä ikäänkuin pausella sillä välin.

Aloitin tuossa myös katselemaan Gilmore Girlsejä. Täytyy sanoa, että olen sitä joskus yrittänyt katsoa ja ei ole ollut oikein makuuni, tykkään yleensä synkistä trillereistä, scifistä ja fantasiasta, mutta nyt tuntuu, etten kaipaa mitään synkkyyttä ja jännitystä elämääni, joten päätin antaa tuolle sarjalle uuden mahdollisuuden. Onneksi annoin, koska pari tuntia meni oikein kotoisasti kahvia juoden sarjan parissa ja aion jatkaa sarjan katsomista. Sarjassa on sekin hyvä puoli, että se on näin yh-äitinä helppo lopettaa, eikä tule pakottavaa tarvetta tuijottaa koko kautta putkeen, paitsi jos on hyvä mahdollisuus.

Tsemppitarrat.jpg

Esikoinen tulee illemmalla kotiin ja huomenna kuopus tulee luokseni ”päivähoitoon”. Meillä siis on vuoroviikkosysteemi kuopuksen kanssa, mutta halusin, että kuopus tulisi isäviikon puolessa välissä luokseni, kun isä on töissä niin ei tule niin pitkää väliä olla erossa. Tämä systeemi on toiminut oikein hyvin. Jännityksellä jään odottamaan miten nyt nämä lääkkeet auttavat jos auttavat. Tärkeintä olisi, että jaksaa näiden kahden niin rakkaan, eri ikäisen ja erilaisen pojan äitinä suht selväjärkisenä. Yksinään sitä on pidettävä huolta itse itsestään, tsempattava itse itseään ja jaksettava tietyllä tavalla enemmän. Toisaalta en kyllä parisuhteellisiakaan kadehdi, kun olen sitäkin puolta nähnyt. Ehkä suhteessa, jossa hommat toimivat kummankin mielestä suht tasapuolisesti ja hyvin ja hommat yksinkertaisesti toimivat, on helpompaa, mutta muuten parisuhde olisi vaan yksi lisärasti hoidettavien hommien listassa. Thank God I’m free! No vitsit vitsinä, mutta nyt just on ihan hyvä näin.