Eläviä kenttäsirkkoja laukussani – mitä opin lapsiltani

Usein tulee ajateltua, että tämä vanhemmuus on sitä, että huolehtii lapsistaan perustarpeiden osalta, opettaa, opastaa ja tutustuttaa maailman ihmeellisyyksiin, rakastaa ja toivoo parasta. Harvemmin tulee kuitenkaan ajatelleeksi, mitä kaikkea oppiikaan lapsiltaan! Lapsilta oppii ihan hirveästi, esimerkiksi itsestään. Sitä voi kuvitella olevansa ties millainen äiti/isä, mutta sitten kun sitä on ja siinä kasvaa lapsen myötä, huomaa kauhukseen/huvituksekseen/järkytyksekseen/ilokseen olevansakin aivan erilainen kuin luuli. Useamman lapsen kanssa huomaat, että vaikka miten toimit samalla tavalla kasvatuksessa niin niistä lapsista tulee kuitenkin aivan erilaisia tai heidän reaktiot ja käytös tietyissä tilanteissa ovat erilaisia, vaikka itse toimisit aina samoin.

Lapsilta voi oppia myös uteliaisuutta. Meidän taaperoa kiehtoo mm. suunnattomasti miten auton/junan pyörät pyörii. Joskus tuntuu, että en yllättyisi yhtään jos taapero tässä lähipäivinä huutaisi ”Heureka! Minä keksin sen!” Tuollaisella pitkäjänteisellä uteliaisuudella voisi hyvin keksiä vaikka seuraavan ”pyörän”.

Kolmasluokkalaiseltani olen oppinut taas vaikka ja mitä. Etenkin itsestäni. Ymmärrän häntä mielestäni hyvin, koska näen paljon itseäni hänessä. Näen hänessä myös niitä piirteitä mistä en pidä itsessäni. Se on vaikeaa. En pidä niistä piirteistä, mutta toisaalta ymmärrän täysin ja kauas ei ole omena puusta pudonnut.

Lapsilta myös oppii miten vähän sitä mistään tietää. Se loputon mitä, miksi- kysely, kun se alkaa, loppua ei tunnu tulevan. Väsynyt vakiovastaus onkin ”En tiedä.” Lapset herättelevätkin tällaisen omiin haaveisiin vajoavan mielen ajattelemaan silloin tällöin, että niin miksi tosiaan? Otetaanpa selvää!”

Olen lähes aina omistanut jonkin lemmikin. Oma rakas koirani kuoli puolitoistavuotta sitten avioeroni aikoihin ja tuolloin olin niin hajalla synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, erosta ja tietysti koirani kuolemasta, että uusi lemmikki heti siihen tilanteeseen ei tullut kyseeseen. Kuitenkin tuolloin ajattelin, että hieman yli vuoden päästä voitaisi ottaa esimerkiksi kääpiöluppakorvakani (joita mulla on ollut aiemminkin) tai marsu. Olen aina tykännyt karvaisista lemmikeistä eikä mielessäni ole koskaan käynyt mikään muu. Esikoiseni kuitenkin alkoi reilu vuosi sitten puhua parta-agamasta, että hän haluaisi meille sellaisen. Ihmettelin tietysti, että mikäs se sellainen on? Poika näytti kuvia ja videoita ja siinä vaiheessa kun selvisi, että parta-agamat syövät eläviä hyönteisiä, vastaukseni oli heti ehdoton ei! En voi sietää hyönteisiä (perhoset ovat ok). Olen juuri sellainen nolo tyyppi, joka kiljahtaa, kun näkee hämähäkin. Aikaa kului ja poika puhui vaan parta-agamasta. Jossain vaiheessa huomasin, miten paljon poika on ottanut asiasta selvää. Tämähän on jo ihan kunnon omistautumista eikä mikään hetken haihatus. Aloin itsekin ottamaan parta-agamista selvää ja pikku hiljaa (parissa päivässä) se innostus alkoi tarttua muhunkin. Alettiin ihan tosissaan suunnittelemaan parta-agaman hankkimista ja ostelemaan tarvikkeita siinä talven kuluessa. Sovittiin, että poika saa hoitaa sirkkojen ja jauhomatojen syöttämiset. Toki olin varautunut, että mun hommaksi se voi jäädä, kuten jäikin. Ei sillä, etteikö poikaa enää kiinnostaisi, vaan se ei vaan osaa. Lopputuloksena sirkat hyppeli pitkin kämppää ja mulla oli täysi työ metsästää niitä. Joten sirkkojen hoitaminen (niitäkin pitää hoitaa, jotta säilyvät elävinä ja ovat ravinteikkaita) ja niiden syöttäminen meidän parta-agamalle jäi siis mulle.

Taavin ”karvanlähtöaika”.
Nykyään kaveri on jo aika iso.

Ilman esikoistani siis en olisi koskaan tutustunut tällaiseen itselleni aivan uudenlaiseen lajiin. Ilman esikoistani, en käsittelisi eläviä sirkkoja ja jauhomatoja tuosta vaan tottuneesti. Ne eivät juurikaan ällötä enää. Ne ovat vaan meidän agaman ruokaa. Hoitelen niitä kuin lemmikeitä, katson, että on nestettä ja proteiinipitoista ruokaa tarpeeksi. Muutama päivä sitten bongasin ensimmäistä kertaa kenttäsirkan munia ja mietinkin, josko niitä alkaisi tässä itse kasvattalemaan. Siinähän tulisi säästöä.

Tänään kävin hakemassa postissa sirkkalähetyksen ja mietin, että kuka olisi vielä jokin aika sitten arvannut, että täällä kuljen elävät kenttäsirkat laukussani. En ainakaan minä. Tästä saan kiittää esikoistani. ❤

Kenttäsirkka luo nahkaansa.