Erityisherkkä yh-äiti

Voi jessus mikä lottovoitto! Ollapa yh-äiti ja vielä erityisherkkä!

Suoraan sanoen täytyy tunnustaa, että kun erityisherkkyydestä alettiin puhua, mua hiukan ärsytti moinen ”muotitermi”. Tuntui että yhtäkkiä joka toinen oli erityisherkkä. En jaksanut kunnolla paneutua aiheeseen ja mietin vaan miksi tavallisia ihmisiä pitää kategorisoida jatkuvasti. On introvertit ja ekstrovertit ja sitten vielä erityisherkät, hajuherkät ja kuusenkerkät. Kun nyt kuitenkin hieman annoin periksi ja päädyin lukemaan aiheesta, huomasin, että mähän olen monellakin tapaa juuri tuollainen, erityisherkkä. Väsyn sosiaalisissa tilanteissa herkästi, tarvitsen erittäin paljon omaa aikaa ihan omassa seurassani voidakseni hyvin. Meteli kuormittaa ja väsyttää. Pahimpina aikoina en voi edes kuunnella musiikkia, koska sekin tuntuu mölyltä. En jaksa jos joku roikkuu koko ajan iholla tai on jatkuvasti vailla jotain. Ja sitten olen vielä kahden lapsen yh-äiti, hurraa!

No kuopukseni on vuoroviikkolapsi, joten sikäli saan enemmän sitä omaa aikaa, kuin ihan täyspäiväinen kahden lapsen yh. Tämä sekä varmasti helpottaa, mutta myös rasittaa. Toisaalta saan enemmän omaa aikaa, mitä niin tarvitsen jaksaakseni. Toisaalta tuntuu pahalta olla erossa pienestä lapsestani ja jäytää se tunne, että kuuluisi olla lapsensa kanssa. Toisaalta kuopus on uhmaikäinen taapero, joka vaatii vielä kaiken huomion ja esikoiseni taas mustasukkainen alakoululainen, joka hänkin kaipaa vielä niin paljon äidin jakamatonta huomiota, jota on vaikea ja lähes mahdoton antaa, kun kuopus on paikalla. Myös kontrasti viikkojen välillä välillä rassaa. Kuopuksen kanssa se on kurinalaista rutiinia: aamupala, ulkoilua/leikkiä/kotitöitä, lounas, päikkärit, välipala, leikkiä, päivällinen, ulkoilua/leikkiä/kotitöitä, iltapala, iltapesut, nukkumaan. Joka päivä sama rutiini. Sitten taas kuopuksen ollessa isällään on joko todella väsynyt, etenkin jos kuopus on ollut kipeänä ja nukkunut yöt huonosti, ja puolet viikosta menee toipumiseen, sitten panoikointiin siitä, että saisi jotain sellaista tehtyä mitä on vaikea tehdä kuopuksen ollessa kotona ja tietysti ajan viettämiseen esikoisen kanssa. Kontrasti viikkojen välillä kuitenkin myös rasittaa ja väsyttää. Rytmiin ja tiettyyn elämäntapaan ei pääse kunnolla tottumaan. Uskon kuitenkin, että tilanne helpottaa, jahka kuopus kasvaa ja itse pääsen kunnolla työelämään kiinni. Kuopuksen kanssa oleminen helpottuu, kun hän muuttuu itsenäisemmäksi, eikä ole enää niin tarvitseva ja työ taas tuo joka viikkoon rytmin ja tietysti taloudellista turvaa enemmän.

Olen hyvin taipuvainen katastrofiajatteluun, mikä on myös yksi erityisherkkyyden piirre.
”Jos päiväunet jäävät vajaiksi, illasta tulee hirveä, enkä jaksa…”
”Jos en saa nyt nukutuksi en selviä huomisesta.”
”Jos sitä ja tätä niin sitten tätä ja tota…”
Kuopukseni isä sanoi aina tällaisiin ajatuksiini, että jos niin käy niin sitten mennään sen mukaan. Mietitään asia uusiksi. Turha sitä etukäteen murehtia. Niinpä, jos osaisi olla murehtimatta.

Erityisherkkyyteen liittyy myös tietynlainen valveutuneisuus, tiedon jano ja halu toimia oikein. Vanhemmuudessa se näkyy esimerkiksi siinä, että jo raskausajasta lähtien on tullut imettyä ihan kaikki saatavilla oleva tieto ja varauduttu kaikkeen ja lopulta pää meinaa räjähtää kaikesta siitä tiedosta. Ja sitä tietoa kartoitetaan jatkuvasti lapsen syntyessä ja kasvaessa. Pitää tehdä kaikkensa, että hommat menisivät oikein. Mitä hiton hyötyä siitä kaikesta tiedosta on, kun lopulta on niin sekaisin kuin seinäkello, ettei muista edes omaa nimeään? Pitäisi siis osata vetää rajat johonkin ja luottaa enemmän maalaisjärkeen. Jos vaan osaisi.

Onhan se kai helpottavaa saada tietää, ettei olekaan vaan epänormaali, laiska, kärttyisä mörökölli, vaan kaikelle tälle on syy: erityisherkkyys. Mutta mitä sitten? Olisi kiva tietää, mitä sillä tiedolla voisi konkreettisesti tehdä? Ei tietenkään haalia liikaa sosiaalisia menoja ja järjestää riittävästi omaa aikaa, mutta niinhän olen aina pyrkinyt tekemään, koska muuten voin huonosti. Sosiaalisia menoja taas on tällä hetkellä niin vähän, että tekisi ihan hyvää myös tällaiselle erityisherkälle introvertille välillä kaivautua luolastaan ja näyttää nenäänsä ihmisten ilmoilla. Eikös sitä aina kehoita menemään epämukavuusalueille? Mikä määrä riittää? Milloin mennään yli? Milloin ali? On raskasta yrittää jatkuvasti kontrolloida kaikkea, on raskasta kuulostella itseään ja muita antennit höröllä. Jos osaisi enemmän vaan olla miettimättä liikaa.