Ei ole helppoa!

Kokeilen tällaista pikapostausta kännykällä kun muuhun ei nyt rahkeet riitä.

Päivä on ollut sään puolesta kuin unelma, mutta oma olo on jokseenkin kurja. Ehkä ei sen kummempaa kuin, että huolehdin jälkikasvun tankkaamisesta huolella ennen ulkoilemaan lähtöä, mutta oma tankkaus unohtui. Kuopus oli aivan onneissaan lätäköistä ja niissä leikittiinkin urakalla.

Eikä siinä mitään, koska se oli tarkoituskin. Mutta kun matkalla puistoon lutrattiin joka lätäkössä ja niitähän riitti, leikittiin puistossa, sieltä suuntana kauppa ja megakauppalista, kotimatkalla taas jumitettiin joka lätäkössä niin siinä vaiheessa oma nälkä alkoi ilmetä pinnan kiristymisenä. Kuopus vielä päälle heittäytyi makaroniksi kun riisuin häneltä ulkovaatteita ja olin niin nälkäinen, poikki ja kiukkuinen, että meinasi itku päästä.

Olo kyllä vieläkin sellainen, että onneksi parin kolmen tunnin päästä pääsee nukkumaan!

Neljänkympin kriisi – kö?

Täytän tällä viikolla 40 vuotta. Mitä tunteita se minussa herättää? Enimmäkseen ei mitään, koska olen hyvä unohtamaan asian (ainakin tiedän vahvuuteni). Arki on enimmäkseen näin työttämänäkin sen verran hektistä, ettei asiaa ehdi miettimään, mutta kyllä se siellä kuitenkin kummittelee. En ole koskaan ollut omien syntymäpäivieni juhlija, sitten ala-asteen. Hassua, koska muuten olen sitä mieltä, että juhlia voisi olla enemmänkin vuodessa. Mutta juhlien järjestäminen sillä syyllä, että itse täyttää vuosia, se ei vaan tunnu hyvältä. Kolmekymppisiä juhlin menemällä kaksiviikkoisen esikoiseni kanssa pankkiin. Niin siis silloin ammoisina aikoina, kun asioita hoidettiin vielä pankissa. Muutenkin olin tuolloin onnellisessa vauvapilvessä, eikä omat kolmekymppiset voineet vähempää kiinnostaa.

Kuva: http://www.balloons.co.uk

Joskus kyllä mietin, että pitääkö sitä olla näin ankea? Eikö sitä nyt joskus voisi itseäänkin juhlistaa? Ei siinä ole mitään pahaa ja riemumielin olen juhlimassa muiden synttäreitä. Kai se on vaan joku osin opittu ja osin luonnejuttu. On äärimmäisen vaivaannuttavaa olla juhlien keskipisteenä. Sen verran ajattelin antaa periksi, että 50-vuotissynttäreiksi järjestän kunnon bileet, ehkä. Tässä on vielä hyvät kymmenen vuotta aikaa suunnitella.

Kun mietin elettyä elämää olen ihan tyytyväinen. Mitään en kadu ja tuntuu, että vaikeimmillakin kokemuksilla on ollut jokin tarkoitus. Olen ainakin elänyt, itselleni ja muille. Paljon olen saanut. En voi olla kuin onnellinen ja kiitollinen eletystä elämästä ja jos hyvin käy niin vuosia on vielä runsaasti edessä. Tiedostan myös, että ne raskaimmat ajat ovat vasta edessäpäin, mutta turha sitä on miettiä.

Tulevat rypytkään ei haittaa. Paitsi että muutama viikko sitten bongasin ylähuuleni päältä sellaisen mutristelurypyn!!! :O Ymmärtäisin jos tupakoitsisin tai käyttäysin usein juodessani pilliä, mutta kun ei. Ilmeisesti sitten mutristelen suutani muuten vaan. Kamalaa!

Sisäisesti tunnen olevani jossain 25-35 välillä. Alan olla se tyyppi, joka lastensa ikää pohtiessaan järkyttyy. ”Hetkinen, jos sä täytät jo 10 niin minkäs ikäinen mä sitten olen?”

Nykyvanhemmuuden vaativuus – Parental burnout

Voisin valittaa säästä, mutta ei se siitä valittamalla parane ja kyllä se kevät ja kesä sieltä taas pian kolkuttelee ennen kuin ehtii tajutakaan.

Sen sijaan ajattelin kirjoittaa vanhemmuuden suorittamisesta, vanhemmuusuupumuksesta (parental burnout), asioista mitä haluan tehdä toisin kuin oma äitini ja asioita missä huomaan olevani ihan kuin äitini.

Iltalehdessä luin juttua Intensiivisestä vanhemmuudesta ja vanhemmuuden suorittamisesta. (Ja mainittakoon, että en pidä Iltalehteä minään erityisen varteenotettavana tiedonlähteenä, enkä myöskään Sinkkosen kanssa ole kaikessa samoilla linjoilla, mutta tässä jutussa oli pointtia.)

” Vaatimukset nykyvanhempia kohtaan ovat kasvaneet, ja moni masentuu, koska vanhemmuus on niin rankkaa. Puhutaan intensiivisestä vanhemmuudesta.”

Yksinhuoltajaäitinä tuntuu, että paineita on senkin edestä. Vanhemmuus on itselleni tärkein asia ja tärkein roolini elämässä ja tottakai haluan ”suorittaa” sen mahdollisimman hyvin ja oikein. En ole koskaan ymmärtänyt, että vanhemmuuteenkin voi uupua, muuta kuin aivan pikkuvauvavaiheessa, jolloin puhutaan synnytyyksen jälkeisestä masennuksesta. Joskus googlaillessani aiheesta törmäsin englanninkieliseen termiin: parental burnout (syndrome). Ja englanniksi aiheesta löytyykin paljon tietoa. Suomeksi aihetta lähinnä liippasi Ylen noin vuosi sitten julkaistu juttu: Miksi vanhemmuus uuvuttaa?

”Vanhemmuuteen liittyvä uupumus on alettu tunnistaa omaksi ilmiökseen stressin, masennuksen ja työuupumuksen rinnalle, kuvailee kehityspsykologian professori Kaisa Aunola Jyväskylän yliopistosta.”

Mulle on tärkeää vanhempana, että tarjoan lapsilleni perushoivan lisäksi paljon rakkautta ja että he kokisivat olevansa rakastettuja juuri sellaisina kuin ovat. En kokenut koskaan olevani äidilleni riittävä sellaisena kuin olen. Tämä on varmaan kaikkein tärkeintä mitä haluan lapsilleni antaa. Kyllä joskus olen saanut olla kieli keskellä suuta ja tarkkana, kun tekisi mieli joskus patistaa esikoista tyyliin, että nyt reippaasti vaan sinne palloa potkimaan, katso kun naapurin Pekkakin on siellä niin reippaana mukana. Mutta tällainen hyväntahtoinen patistelu tuntuu lapsesta niin pahalta. Ainakin itselleni tuli tunne, että niin, haluat että olisin kuin naapurin Marja, minä, tallaisena kuin olen en kelpaa. Yritän myös välttää sitä kaikesta naputtamista, sanominen menettää tehonsa, kun ihan joka asiasta on naputtamassa. Tässä tosin menestyn välillä paremmin välillä huonommin. Yritän kuitenkin parhaani mukaan välttää sitä, että ulosanti on enemmän sitä negatiivista: Taaskaan et muistanut… Älä tee sitä… Mikset sä koskaan…” Ja yritän muistaa huomioida positiivisesti pieniäkin juttuja.

Kaksi muuta ”taitoa” mitä äidilläni ei ollut eikä ole on anteeksi pyytäminen ja omien erehdyksiensä myöntäminen. Pidänkin siis todella tärkeänä, että myönnän reilusti, että nyt äiti mokasi, anteeksi. Äiti on nyt tosi väsynyt, mutta äiti ei olisi saanut silti hermostua niin kovasti tai sanoa sillä tavalla, saanko anteeksi? Sitten halataan.

Olen leikkivä äiti. Leikin paljon lapsieni kanssa. Etenkin kuopuksen ja myös esikoisen silloin kuin hän oli nuorempi. Nykyään hänen leikkinsä ovat enemmän itsenäisiä, mutta olen ollut hänen leikeissä mukana viime aikoina mm. hotellin ja kampaamon asiakkaana. Kuopuksen kanssa leikitään autoilla, junaradalla ja dubloilla. Etenkin kaikki leikit mitkä sisältävät rakentelua ovat heiniäni. Voisin rakennella erilaisia junaratoja tai dublorakennelmia lähes ihan vaan omaksi iloksenikin.

Ruokapuolessa olen mielestäni melko joustava. Pyrin tekemään melko terveellistä kotiruokaa, mutta joskus kun väsyttää tai ei muuten vaan jaksa miettiä niin pinaattiletut tms. ovat oikein hyvä vaihtoehto. Nykyään myös puolivalmisteista ja eineksistäkin löytyy ainakin ihan suht terveellisiäkin vaihtoehtoja. Joskus kun oikein urakalla väsyttää ja kaipaa vaihtelua niin käydään syömässä kiinaista tai jopa ihan Hesessä.

Tietyissä kotitöissä olen kai välillä turhankin pinko. Pyykkivuoria tai tiskivuoria en oikein siedä, hermot menevät myös jos kaikki keittiön tasot ovat täynnänsä astioita ja rojua. Lattialla lojuvien lelujen kanssa olen toistaiseksi joustava. Jos ollaan illalla rakennettu iso junarata olkkarin lattialle niin ei sitä tarvitse ennen nukkumaanmenoa pois kerätä. Muutenkin tällä hetkellä menen nukkumaan heti kuopuksen simahdettua niin lelut ei haittaa. Kun kuopus lähtee taas isälleen niin silloin siivoan lelut ja imuroin kunnolla. Muuten vetelen rikkaimurilla pahimpia pölypalleroita ja lattialla pyöriviä muruja.

Ihan perusarjessa kun kaikki on hyvin en koe stressaavani tai suorittavani vanhemmuutta liikaa, mutta annas olla kun tulee joku poikkeustilanne tai vaihe. Esim. vaikka kuopuksen yöheräilyt. Alan etsimään tietoa asiasta ja väkisinkin stressata: kuopus ei nuku = minä en nuku ja jos en nuku koko korttipakka hajoaa. Nämä menevätkin sitten niin pitkälle, että kun alkuperäinen ongelma on jo ohitse, olen itse stressiuupumusrauniona. Jostain syystä vielä, kun tulee yksi ongelma/tilanne niin sen sijaan, että ottaisin asian sellaisena kuin se on ja ottaisin muuten rennosti niin alan myös herkemmin stressaamaan ihan kaikesta muustakin. Että nyt kun en nuku edes niin on hyvä aika alkaa valmistaa itse superterveellisiä luomukasviskvinoakurkumapatoja ja myös raivata kaikki kaapit tyhjäksi turhasta ja myydä nettikirpparilla. Ja tällöin on myös hyvä aika alkaa potemaan kaiken maailman huonoa omatuntoa siitä, että tuli otettua muovipussi hedelmille. Kuntoilukin on myös syytä aloittaa juuri tässä vaiheessa. Työttömyydestä ja vähävaraisuudesta puhumattakaan.

Etttä joo, onko tämä sitten vanhemmuusuupumusta vai ihan vaan ihmisenä olemisuupumista? Vähän kai sekä että. Joku kai sanoisi, että naisena olemisuupumista. En tiedä onko miehillä samoja ongelmia. Some kyllä varmasti vaikuttaa monilla ainakin alitajuisesti. Ehkä itsellänikin, vaikka en hirveästi ole somessa ja tiedostan, että kuvat ja mitä itsestä halutaan ulos antaa on harkittuja eikä kerro koko totuutta ihmisen elämästä ja kodin siisteystasosta.

Kun itsemyötätunto on kovasti pinnalla, mikä on hyvä juttu, niin yritän myös muistuttaa itseäni, että kaiken ei tarvitse olla täydellisesti tai mennä just nappiin. Helposti myös yhytän itseni ajattelemasta, että kulloinenkin vallitseva tilanne olisi ikuista, vaikka ei todellakaan ole. Tiedän jo kokemuksesta, että aika menee nopeammin kuin haluankaan ja tilanteet ja olosuhteet muuttuu. Kohta lapset lentävät pesästä ja sitten ehkä stressaankin jo sitä, olenko koiralleni varmasti riittävän hyvä emäntä ja poden huonoa omatuntoa jos en jaksa käydä tarpeeksi pitkällä lenkillä joskus tai en ole ehtinyt leikkimään koirani kanssa tarpeeksi.

Kuningas Ei – päättämätön 2-vuotias

Kirjoitin esikoisen ollessa taapero facebook:iin, että mikään ei ole niin päättämätön kuin 2-vuotias, ja kuopuksen uhmaikää katsellessa en voi olla kuin samaa mieltä. Vastaus kaikkeen on: ”Ei, enkä, eipäs, en tule…” Kun sanot ”Ei sitten” on vastaus ”Joopas!”. Ollaankin kuopuksen kanssa katsottu Ritchard Scarryn Touhulaa, missä on Juupas- ja Eipäs-possu, ja usein näihin ei-ittelyihin toteankin, että taitaa Piip olla Eipäs-possu. Vastaus tietenkin on Eipäs! Ei sitten. Juupas!

Kirjoitan nyt tosi pikaisesti, koska Kuningas Ei on kauneusunillaan ja herää luultavasti tuota pikaa. Olen miettinyt kumpi on raskaampaa, olla uhmaikäisen 2-vuotiaan vanhempi, vai 10-vuotiaan, jolla on myös jotkut omat esipuberteetti-iät jo meneillään. Sanoisin, että yhtä raskasta. 10-vuotiaan kanssa on henkisesti raskaampaa. On enemmän vaikeampia asioita mitä pitäisi mahdollisimman hyvin käydä läpi. On aivan eri asia keksiä järkevää sanottavaa sellaiseen, kun lapsi kertoo, että oli huono koulupäivä ja joku kiusasi kuin kuunnella 2-vuotiaan itkua siitä, kun ei saanut xylitolpastillia ennen ruokaa, vaan joutuu odottamaan, että ruoka on syöty ja sitten vasta saa pastillin. Sitten kun nämä kaksi vielä yhdistyy niin oh joy!

10-vuotiaan kanssa onneksi on joulun jälkeen ollut helpompaa. En muista kirjoitinko jo, mutta tuossa syksyllä ja alkutalvesta hänellä oli jonkinlaista taantumaa ja mustasukkaisuutta, samaan aikaan kun 2-vuotiaan uhma alkoi kunnolla. Kuopus vie eritavalla voimia. Hänen kanssaan joutuu olemaan alati valppaana, kaveri kun on vielä sellainen, että ihan jokainen lattialta löytynyt roska tai kivi menee suuhun ja ihan kaikkea tungetaan suuhun ja nuollaan. Hän on myös kovin itsevarma tyyppi ja kuvittelee osaavansa asioita mitä ei vielä osaa. Mitään itsesuojeluvaistoa ei pahemmin ole. Mainio tapaus muuten, juttua tulee kuin papupadasta.

Olen mielestäni pärjännyt näiden kanssa kuitenkin yksinäni ihan hyvin. Mitä nyt aloin syömään mielialalääkkeitä. No ainakin niiden voimin. 😀

Myötätuntopahoinvointia – Ei sittenkään

Kuopuksen ja isänsä yhteinen viikko ei ole ollut sieltä parhaasta päästä. Kuopus nimittäin nappasi jostain ilmeisesti noron, joka tietysti tarttui isäänkin ja koko muuhun perheeseen. Kuopus on tulossa tänään taas meille ja täytyy sanoa, että pelkään tuota tautia. Noro voi käsittääkseni tarttua vielä melko pitkään, vaikka itse potilas olisi jo terve. Yritin viime yön nukkua ilman unilääkkeitä, huonolla menestyksellä tottakai. Nukahdin kyllä suht hyvin, mutta heräilin taas vähän väliä pitkin yötä. Yöllä olin tuntevinani lisäksi epämääräistä huonoa oloa ja kauhukuvitelmissani maalailin jo itselleni noroa. Heräsin puoli tuntia sitten kello kahdeksan silmät ristissä, esikoinen oli onneksi herännyt reippaana jo itse.

Pelkään, että viikonloppu menee noron kourissa. Mites sitten hoidan taaperon ja esikoisen? Noh, joo, aivan turhahan tätä on etukäteen murehtia, mutta kuitenkin.

Huonosti nukuttu yö vaikuttaa oitis fiiliksiin. Kyllä tämä tästä varmasti taas lähtee toisen kahvikupillisen voimin jotakuinkin liikkeelle. Huonosti nukuttu yö on vain yksi huonosti nukuttu yö ja vähän väsyneempi päivä, ei mikään maailmanloppu. Kun on ollut elämänsä huonoimmassa jamassa unettomuuden takia, siitä tosin kehkeytyy lähes maailmanloppu ja sitä oppii pelkäämään ja pelko taas ruokkii itse itseään.

Jaahas! Tajusin juuri, että olin unohtanut eiliseltä masennuslääkkeen! Sehän selittääkin tätä etovaa oloa. Ihan samanlainen etova olo oli, kun aloitin noi lääkkeet. En pidä ajatuksesta, että yhden lääkkeen unohtaminen saa aikaan moisia oireita. Tämä nyt onneksi on vielä lievää. Esikoisen syntymän jälkeiseen masennukseen söin aikoinaan toisia masennuslääkkeitä ja olin töissä asiakaspalvelussa. Unohdin aamulla lääkkeen ja jo aamupäivästä aloin voida todella pahoin töissä. Ehkä olisin nukkunutkin paremmin jos en olisi unohtanut tuota lääkettä. Ainakaan etova olo ei olisi vaivannut.

Ei muuta kuin lääkkeet naamaan ja suunnittelemaan ruoka- ja kauppalistoja. Kuopus kun sai oksennustaudin seuraksena makaronilaatikkotraumat, että kaikki perus helpot makaronisörsselit ovat nyt poissa valikoimista.

Eläviä kenttäsirkkoja laukussani – mitä opin lapsiltani

Usein tulee ajateltua, että tämä vanhemmuus on sitä, että huolehtii lapsistaan perustarpeiden osalta, opettaa, opastaa ja tutustuttaa maailman ihmeellisyyksiin, rakastaa ja toivoo parasta. Harvemmin tulee kuitenkaan ajatelleeksi, mitä kaikkea oppiikaan lapsiltaan! Lapsilta oppii ihan hirveästi, esimerkiksi itsestään. Sitä voi kuvitella olevansa ties millainen äiti/isä, mutta sitten kun sitä on ja siinä kasvaa lapsen myötä, huomaa kauhukseen/huvituksekseen/järkytyksekseen/ilokseen olevansakin aivan erilainen kuin luuli. Useamman lapsen kanssa huomaat, että vaikka miten toimit samalla tavalla kasvatuksessa niin niistä lapsista tulee kuitenkin aivan erilaisia tai heidän reaktiot ja käytös tietyissä tilanteissa ovat erilaisia, vaikka itse toimisit aina samoin.

Lapsilta voi oppia myös uteliaisuutta. Meidän taaperoa kiehtoo mm. suunnattomasti miten auton/junan pyörät pyörii. Joskus tuntuu, että en yllättyisi yhtään jos taapero tässä lähipäivinä huutaisi ”Heureka! Minä keksin sen!” Tuollaisella pitkäjänteisellä uteliaisuudella voisi hyvin keksiä vaikka seuraavan ”pyörän”.

Kolmasluokkalaiseltani olen oppinut taas vaikka ja mitä. Etenkin itsestäni. Ymmärrän häntä mielestäni hyvin, koska näen paljon itseäni hänessä. Näen hänessä myös niitä piirteitä mistä en pidä itsessäni. Se on vaikeaa. En pidä niistä piirteistä, mutta toisaalta ymmärrän täysin ja kauas ei ole omena puusta pudonnut.

Lapsilta myös oppii miten vähän sitä mistään tietää. Se loputon mitä, miksi- kysely, kun se alkaa, loppua ei tunnu tulevan. Väsynyt vakiovastaus onkin ”En tiedä.” Lapset herättelevätkin tällaisen omiin haaveisiin vajoavan mielen ajattelemaan silloin tällöin, että niin miksi tosiaan? Otetaanpa selvää!”

Olen lähes aina omistanut jonkin lemmikin. Oma rakas koirani kuoli puolitoistavuotta sitten avioeroni aikoihin ja tuolloin olin niin hajalla synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, erosta ja tietysti koirani kuolemasta, että uusi lemmikki heti siihen tilanteeseen ei tullut kyseeseen. Kuitenkin tuolloin ajattelin, että hieman yli vuoden päästä voitaisi ottaa esimerkiksi kääpiöluppakorvakani (joita mulla on ollut aiemminkin) tai marsu. Olen aina tykännyt karvaisista lemmikeistä eikä mielessäni ole koskaan käynyt mikään muu. Esikoiseni kuitenkin alkoi reilu vuosi sitten puhua parta-agamasta, että hän haluaisi meille sellaisen. Ihmettelin tietysti, että mikäs se sellainen on? Poika näytti kuvia ja videoita ja siinä vaiheessa kun selvisi, että parta-agamat syövät eläviä hyönteisiä, vastaukseni oli heti ehdoton ei! En voi sietää hyönteisiä (perhoset ovat ok). Olen juuri sellainen nolo tyyppi, joka kiljahtaa, kun näkee hämähäkin. Aikaa kului ja poika puhui vaan parta-agamasta. Jossain vaiheessa huomasin, miten paljon poika on ottanut asiasta selvää. Tämähän on jo ihan kunnon omistautumista eikä mikään hetken haihatus. Aloin itsekin ottamaan parta-agamista selvää ja pikku hiljaa (parissa päivässä) se innostus alkoi tarttua muhunkin. Alettiin ihan tosissaan suunnittelemaan parta-agaman hankkimista ja ostelemaan tarvikkeita siinä talven kuluessa. Sovittiin, että poika saa hoitaa sirkkojen ja jauhomatojen syöttämiset. Toki olin varautunut, että mun hommaksi se voi jäädä, kuten jäikin. Ei sillä, etteikö poikaa enää kiinnostaisi, vaan se ei vaan osaa. Lopputuloksena sirkat hyppeli pitkin kämppää ja mulla oli täysi työ metsästää niitä. Joten sirkkojen hoitaminen (niitäkin pitää hoitaa, jotta säilyvät elävinä ja ovat ravinteikkaita) ja niiden syöttäminen meidän parta-agamalle jäi siis mulle.

Taavin ”karvanlähtöaika”.
Nykyään kaveri on jo aika iso.

Ilman esikoistani siis en olisi koskaan tutustunut tällaiseen itselleni aivan uudenlaiseen lajiin. Ilman esikoistani, en käsittelisi eläviä sirkkoja ja jauhomatoja tuosta vaan tottuneesti. Ne eivät juurikaan ällötä enää. Ne ovat vaan meidän agaman ruokaa. Hoitelen niitä kuin lemmikeitä, katson, että on nestettä ja proteiinipitoista ruokaa tarpeeksi. Muutama päivä sitten bongasin ensimmäistä kertaa kenttäsirkan munia ja mietinkin, josko niitä alkaisi tässä itse kasvattalemaan. Siinähän tulisi säästöä.

Tänään kävin hakemassa postissa sirkkalähetyksen ja mietin, että kuka olisi vielä jokin aika sitten arvannut, että täällä kuljen elävät kenttäsirkat laukussani. En ainakaan minä. Tästä saan kiittää esikoistani. ❤

Kenttäsirkka luo nahkaansa.

Nettitreffailu – voi ahdistus!

Kokeilinpa tuossa viime viikolla nettitreiffailua, ihan kavereiden ja terapeutinkin kannustamana.

”Se on nykyaikaa!

”Ei sua kukaan tule kotoakaan hakemaan!”

”Ei sitä tarvi niin vakavasti ottaa. Tutustuu ainakin uusiin ihmisiin.”

”Ei sitä koskaan kuule tiedä!”

No ei tiedä ei, mutta ei mua näemmä kiinnostakaan tietää. Tuo nettitreffailumaailma on aina tuntunut itselleni vieraalta ja olen niin hyvin yksin viihtyvää sorttia, että en koe minkäänlaista pakkoa tai painetta löytää kumppania. Jotenkin oma elämä on tuossa parisuhderintamalla mennyt niin, että aina olen tavannut jonkun, sillä hetkellä sen oikean, kun aika on ollut siihen sopiva. Aina asiat ovat loksahdelleet itsestään paikoilleen, kun olen ollut onnellinen, enkä ole etsinyt mitään. Ja etsintäähän tuo on, nettitreffailu.

Eikä siinä mitään pahaa ole, etsiä. Ymmärrän, että monille se on helpompaa, kuin vaan sen odottelu, että joskus tapaisi jossain jonkun. Tai joka viikonloppuinen baareissa notkuminen unelmien prinssiä tai prinsessaa tähystellen. Itsekään en baareista perusta, mutta olen ihan tyytyväinen odotteluun. Erostani ei ole vielä kahtakaan vuotta, lapset ovat vielä pieniä, ja vaikka 4kympinkriisiä pukkaa niin ei tässä ole mikään maailman kiire mihinkään.

Tinderiä en kokeillut vaan paremmaksi hehkutettua deittisovellusta, mutta silti olo oli kuin karjamarkkinoilla. Viestiä alkoi pukkaa sellaisella tahdilla, että alkoi ahdistaa. Tuntui, että muhun yritetään tarttua, kuin hukkuva oljenkorteen, enkä halua olla se oljenkorsi.

No, yhtä kokemusta taas rikkaampana. En ole koskaan pitänyt nettideittailua mun juttuna, eikä se ole sitä edelleenkään. Eihän mulla ole edes aikaa kirjoitella jatkuvasti jonkun kanssa. En halua viettää vapaa-aikaani känny kädessä tekstaillen ja näyttäen samalla huonoa esimerkkiä lapsille. Viihdyn paremmin ihan vaan lasten seurassa, kavereiden kanssa tai yksinäni. Nettideittailu ei ollut mulle, vieläkään.