Toiveita vuodelle 2019

Joulu tuli oli ja meni, jälleen kerran. Olen aina ollut joulufani. En mikään sellainen fanaattinen, mutta kyllä mä tykkäsin laittaa joulukoristeita ja tehdä jouluisia juttuja jo ennen lasten saantia, silloin kun asuin yksin. Tietysti se paras osuus on ollut aina aatto, kun ollaan kokoonnuttu lapsuuden perhe ja nykyiset perheet yhteen. Tosin nykyään on usein kaksi ”aattoa”, kun saatetaan viettää aattoa kukin tahollaan esim. oman perheen kesken ja vasta joulupäivänä kokoonnutaan isomman suvun voimin. Se on tietty pelkkää plussaa.

Joulun jälkeen mulle iskee yleensä varsin nopsaan sellainen jouluähkyolo, että olen jo aivan kyllästynyt kaikkeen jouluun liittyvään ja olenkin aika vauhdilla heivannut kuuset ja koristeet pois. Nyt ihme ja kumma ei tunnu olevan mikään kiire päästä joulusta eroon. Jos sitä jouluilisi ihan huolella sinne loppiaiseen, sitten ei tuntuisi tammikuukaan niin pitkältä. Sitten helmikuuta vaihdittavat hiihtoloma, esikoisen 10v.-synttärit ja omat nelikymppiset. Tsiisus! Miten voin olla muka jo noin vanha?

Mitä nyt olen hieman vilkuillut muutamia muita blogeja niin aika monet ovat vetäneet kuluneesta vuodesta jonkinlaisen yhteenvedon näin loppuvuodesta. Mulle kulunut vuosi, kuten edeltäjänsäkin ovat olleet monella tapaa raskaita. Kulunut vuosi onneksi jo helpompi ja rauhallisempi, mutta tietyllä tapaa jonkinlainen paikallaanolon vuosi, himmailuvuosi. Se on varmaan ihan hyvä. Aina ei tarvi olla selkeää suuntaa mihinkään, aina ei tarvitse olla sattumassa jotain isompia juttuja. Sitä ehkä on ihan ok joskus vaan olla ja tunnustella, keskittää voimavarojaan sillä hetkellä tärkeimpiin asioihin. Tärkeimmät asiat mulle on tietysti lapset ja että elämä sujuu niin, että jaksan hoitaa lapset ja olla riittävän hyvä äiti. Siihen liittyy vahvasti omasta itsestä huolehteminen, koska itsestä on pidettävä huolta, että jaksaa. Siinä mulla on vielä petrattavaa. Jonkinlaista liikuntaa pitäisi ujuttaa lisää elämään. Mulle toi liikuntapuoli on ennen hoitunut ihan itsestään, kun mulla oli todella paljon liikuntaa vaativa koira, joka kuoli 14-vuotiaana toissa kesänä. Mun rakas koira liikutti mua niin paljon, että en tarvinut siihen enää mitään lisäliikuntaa päälle. Aion ehdottomasti hankkia taas sopivan sauman tullen itselleni koiran kaveriksi ja personal traineriksi, mutta sen aika ei ole ihan vielä. Sitä odotellessa olisi kyllä keksittävä muuta. Ihan siksi, että hyvässä fyysisessä kunnossa on vaan niin hiton paljon helpompaa jaksaa arkea ja voida myös psyykkisesti paremmin. Jotenkin kun saisi vaan sen touhun rutiiniksi. Ei paljoa auta kerran rykästä jotain hullua jumpparääkkijuoksuhiitinervallihiphophulahulasettiä jos siihen päälle heti sairastuu tai on vaan niin puhki, ettei jaksa taas kahteen viikkoon mitään.

No joo, ensi vuodelle toivon kuitenkin sen kadonneen motivaation löytymistä liikuntaa kohtaan. Miksikään fitnesstyypiksi en todellakaan tähtää, mutta tahdon vaan löytää sellaisen riittävän liikunnan tatsin, että peruskunto olisi riittävän hyvä. Ensi vuodelle toivon myös jonkinlaista helpotusta jaksamiseeni lasten kanssa, että perhe-elämä ylipäänsä rullaisi silleen nyt mahdollisimman kivasti, että ois sellainen olo enimmäkseen, että onpa kiva viettää aikaa lasten kanssa eikä niin, että odottaa vaan milloin pääsee viettämään omaa aikaa. Toivon myös erityisesti, että opiskelu/työelämä ottaisi tuulta alleen ja pääsisin kunnolla taas työelämään kiinni, vaikka sitten ensin uudelleenkouluttautumisen kautta. Ja tietysti toivon, että läheiset ja mä pysytään mahdollisimman terveinä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.