Toiveita vuodelle 2019

Joulu tuli oli ja meni, jälleen kerran. Olen aina ollut joulufani. En mikään sellainen fanaattinen, mutta kyllä mä tykkäsin laittaa joulukoristeita ja tehdä jouluisia juttuja jo ennen lasten saantia, silloin kun asuin yksin. Tietysti se paras osuus on ollut aina aatto, kun ollaan kokoonnuttu lapsuuden perhe ja nykyiset perheet yhteen. Tosin nykyään on usein kaksi ”aattoa”, kun saatetaan viettää aattoa kukin tahollaan esim. oman perheen kesken ja vasta joulupäivänä kokoonnutaan isomman suvun voimin. Se on tietty pelkkää plussaa.

Joulun jälkeen mulle iskee yleensä varsin nopsaan sellainen jouluähkyolo, että olen jo aivan kyllästynyt kaikkeen jouluun liittyvään ja olenkin aika vauhdilla heivannut kuuset ja koristeet pois. Nyt ihme ja kumma ei tunnu olevan mikään kiire päästä joulusta eroon. Jos sitä jouluilisi ihan huolella sinne loppiaiseen, sitten ei tuntuisi tammikuukaan niin pitkältä. Sitten helmikuuta vaihdittavat hiihtoloma, esikoisen 10v.-synttärit ja omat nelikymppiset. Tsiisus! Miten voin olla muka jo noin vanha?

Mitä nyt olen hieman vilkuillut muutamia muita blogeja niin aika monet ovat vetäneet kuluneesta vuodesta jonkinlaisen yhteenvedon näin loppuvuodesta. Mulle kulunut vuosi, kuten edeltäjänsäkin ovat olleet monella tapaa raskaita. Kulunut vuosi onneksi jo helpompi ja rauhallisempi, mutta tietyllä tapaa jonkinlainen paikallaanolon vuosi, himmailuvuosi. Se on varmaan ihan hyvä. Aina ei tarvi olla selkeää suuntaa mihinkään, aina ei tarvitse olla sattumassa jotain isompia juttuja. Sitä ehkä on ihan ok joskus vaan olla ja tunnustella, keskittää voimavarojaan sillä hetkellä tärkeimpiin asioihin. Tärkeimmät asiat mulle on tietysti lapset ja että elämä sujuu niin, että jaksan hoitaa lapset ja olla riittävän hyvä äiti. Siihen liittyy vahvasti omasta itsestä huolehteminen, koska itsestä on pidettävä huolta, että jaksaa. Siinä mulla on vielä petrattavaa. Jonkinlaista liikuntaa pitäisi ujuttaa lisää elämään. Mulle toi liikuntapuoli on ennen hoitunut ihan itsestään, kun mulla oli todella paljon liikuntaa vaativa koira, joka kuoli 14-vuotiaana toissa kesänä. Mun rakas koira liikutti mua niin paljon, että en tarvinut siihen enää mitään lisäliikuntaa päälle. Aion ehdottomasti hankkia taas sopivan sauman tullen itselleni koiran kaveriksi ja personal traineriksi, mutta sen aika ei ole ihan vielä. Sitä odotellessa olisi kyllä keksittävä muuta. Ihan siksi, että hyvässä fyysisessä kunnossa on vaan niin hiton paljon helpompaa jaksaa arkea ja voida myös psyykkisesti paremmin. Jotenkin kun saisi vaan sen touhun rutiiniksi. Ei paljoa auta kerran rykästä jotain hullua jumpparääkkijuoksuhiitinervallihiphophulahulasettiä jos siihen päälle heti sairastuu tai on vaan niin puhki, ettei jaksa taas kahteen viikkoon mitään.

No joo, ensi vuodelle toivon kuitenkin sen kadonneen motivaation löytymistä liikuntaa kohtaan. Miksikään fitnesstyypiksi en todellakaan tähtää, mutta tahdon vaan löytää sellaisen riittävän liikunnan tatsin, että peruskunto olisi riittävän hyvä. Ensi vuodelle toivon myös jonkinlaista helpotusta jaksamiseeni lasten kanssa, että perhe-elämä ylipäänsä rullaisi silleen nyt mahdollisimman kivasti, että ois sellainen olo enimmäkseen, että onpa kiva viettää aikaa lasten kanssa eikä niin, että odottaa vaan milloin pääsee viettämään omaa aikaa. Toivon myös erityisesti, että opiskelu/työelämä ottaisi tuulta alleen ja pääsisin kunnolla taas työelämään kiinni, vaikka sitten ensin uudelleenkouluttautumisen kautta. Ja tietysti toivon, että läheiset ja mä pysytään mahdollisimman terveinä.

Tule joulu kultainen

Olen kateellisena lueskellut muiden jouluvalmisteluista; askareet näyttävät olevan hyvällä tolalla ja kodit näyttävät niin siisteiltä ja kauniilta. Meillä näyttää tältä:

Onhan tuossa toki nuo valotontut siististi pöydällä ja jouluinen tyyny ja huopa aselteltu kauniisti, että jotain yritystä kuitenkin. 😀 Tekokuusikin on jo pystytetty, oikeasta voin vaan haaveilla tuon kuvassa näkyvän täystuhon vuoksi, mutta ehkä jo ensi vuonna, ehkä. Lisäksi ensi viikonlopuksi on ihan julmetusti hommaa: siivous, lahjavalmisteluja paketointeineen, leipomista, kokkaamista… Ja tänä(kin) vuonna piti aloittaa hyvissä ajoin.

Mietin, että miten en muista tällaista sekamelkska-aikaa oikein ollenkaan esikoisen taaperoajoilta, mutta silloin tilanne oli sikäli eri, että esikoisella oli tilava oma huone. Aika nopsaan tuli opetettua, että kaikki mikä leviää sieltä olohuoneen puolelle, viedään illalla omaan huoneeseen. Ja lego- ja junarataviritelmät rakennettiin omassa huoneessa. Nyt taas on toisin. Jaan kuopuksen kanssa makuuhuoneen. Suunnitelmissa olisi, että kuopus saisi joskus esikoisen huoneen, esikoinen mun ja kuopuksen huoneen ja itseni parkkeeraisin olohuoneeseen viettämään yöni. Mutta katsotaan nyt vielä, onko se miten järkevä veto. Ehkä olisi kuitenkin tärkeää, että olisi joku oma nurkkaus, mihin vetäytyä tarpeen tullen.

Mitä masennukseen tulee, tuntuu että lääkkeet selkeästi auttavat. Ei ole mitään ikäviä sivuoireita ja jaksan taas tätä ajoittain melko raskasta arkea ihan hyvin. Kuopuksen kanssa yöt ovat olleet hankalampia vaihteeksi. Kuopus heräilee useamman kerran yössä ja pyytää vettä tai peittoa pitää laittaa päälle tai höpisee muuten vaan puoliunessa jotain. Vissiin joku vaihe taas, koska muuten yöt ovat olleet sairasteluaikoja lukuun ottamatta hyviä. Myös aamut ovat alkaneet turhan aikaisin. Tänään alkoi höpinä hiukan vaille kuusi ja sanoin, että nukutaan niin sain maata vielä puolisen tuntia, sitten ei enää mikään auttanut. Ei tosin ihme, koska yövaippa oli falskannut (eikä sekään ihme, koska kittasi sitä vettä yöllä). Silti, vaikka yöt ovat vajaita ja risoja, uhmaraivareita saadaan, paikat ovat mullin mallin, esikoinen on ajoittain rasittava ja ulkokamppeiden pukeminen on lähes helvettiä, niin silti tuntuu, että jaksan ihan hyvin. Ensin sain voimani takaisin ja sitten hiljalleen olen alkanut tuntea myös onnen ja ilon tunteita. Osaan myös nauttia lapsista, koska se on totta, että nopeasti ne kasvaa. Kohta ne viipottavat jossain ja mä ihmettelen missä mun pienet pallerot ovat? Mun omat rasittavat ja maailman rakkaimmat pojat. Eiköhän se joulu tule tänäkin vuonna. ❤


Erityisherkkä yh-äiti

Voi jessus mikä lottovoitto! Ollapa yh-äiti ja vielä erityisherkkä!

Suoraan sanoen täytyy tunnustaa, että kun erityisherkkyydestä alettiin puhua, mua hiukan ärsytti moinen ”muotitermi”. Tuntui että yhtäkkiä joka toinen oli erityisherkkä. En jaksanut kunnolla paneutua aiheeseen ja mietin vaan miksi tavallisia ihmisiä pitää kategorisoida jatkuvasti. On introvertit ja ekstrovertit ja sitten vielä erityisherkät, hajuherkät ja kuusenkerkät. Kun nyt kuitenkin hieman annoin periksi ja päädyin lukemaan aiheesta, huomasin, että mähän olen monellakin tapaa juuri tuollainen, erityisherkkä. Väsyn sosiaalisissa tilanteissa herkästi, tarvitsen erittäin paljon omaa aikaa ihan omassa seurassani voidakseni hyvin. Meteli kuormittaa ja väsyttää. Pahimpina aikoina en voi edes kuunnella musiikkia, koska sekin tuntuu mölyltä. En jaksa jos joku roikkuu koko ajan iholla tai on jatkuvasti vailla jotain. Ja sitten olen vielä kahden lapsen yh-äiti, hurraa!

No kuopukseni on vuoroviikkolapsi, joten sikäli saan enemmän sitä omaa aikaa, kuin ihan täyspäiväinen kahden lapsen yh. Tämä sekä varmasti helpottaa, mutta myös rasittaa. Toisaalta saan enemmän omaa aikaa, mitä niin tarvitsen jaksaakseni. Toisaalta tuntuu pahalta olla erossa pienestä lapsestani ja jäytää se tunne, että kuuluisi olla lapsensa kanssa. Toisaalta kuopus on uhmaikäinen taapero, joka vaatii vielä kaiken huomion ja esikoiseni taas mustasukkainen alakoululainen, joka hänkin kaipaa vielä niin paljon äidin jakamatonta huomiota, jota on vaikea ja lähes mahdoton antaa, kun kuopus on paikalla. Myös kontrasti viikkojen välillä välillä rassaa. Kuopuksen kanssa se on kurinalaista rutiinia: aamupala, ulkoilua/leikkiä/kotitöitä, lounas, päikkärit, välipala, leikkiä, päivällinen, ulkoilua/leikkiä/kotitöitä, iltapala, iltapesut, nukkumaan. Joka päivä sama rutiini. Sitten taas kuopuksen ollessa isällään on joko todella väsynyt, etenkin jos kuopus on ollut kipeänä ja nukkunut yöt huonosti, ja puolet viikosta menee toipumiseen, sitten panoikointiin siitä, että saisi jotain sellaista tehtyä mitä on vaikea tehdä kuopuksen ollessa kotona ja tietysti ajan viettämiseen esikoisen kanssa. Kontrasti viikkojen välillä kuitenkin myös rasittaa ja väsyttää. Rytmiin ja tiettyyn elämäntapaan ei pääse kunnolla tottumaan. Uskon kuitenkin, että tilanne helpottaa, jahka kuopus kasvaa ja itse pääsen kunnolla työelämään kiinni. Kuopuksen kanssa oleminen helpottuu, kun hän muuttuu itsenäisemmäksi, eikä ole enää niin tarvitseva ja työ taas tuo joka viikkoon rytmin ja tietysti taloudellista turvaa enemmän.

Olen hyvin taipuvainen katastrofiajatteluun, mikä on myös yksi erityisherkkyyden piirre.
”Jos päiväunet jäävät vajaiksi, illasta tulee hirveä, enkä jaksa…”
”Jos en saa nyt nukutuksi en selviä huomisesta.”
”Jos sitä ja tätä niin sitten tätä ja tota…”
Kuopukseni isä sanoi aina tällaisiin ajatuksiini, että jos niin käy niin sitten mennään sen mukaan. Mietitään asia uusiksi. Turha sitä etukäteen murehtia. Niinpä, jos osaisi olla murehtimatta.

Erityisherkkyyteen liittyy myös tietynlainen valveutuneisuus, tiedon jano ja halu toimia oikein. Vanhemmuudessa se näkyy esimerkiksi siinä, että jo raskausajasta lähtien on tullut imettyä ihan kaikki saatavilla oleva tieto ja varauduttu kaikkeen ja lopulta pää meinaa räjähtää kaikesta siitä tiedosta. Ja sitä tietoa kartoitetaan jatkuvasti lapsen syntyessä ja kasvaessa. Pitää tehdä kaikkensa, että hommat menisivät oikein. Mitä hiton hyötyä siitä kaikesta tiedosta on, kun lopulta on niin sekaisin kuin seinäkello, ettei muista edes omaa nimeään? Pitäisi siis osata vetää rajat johonkin ja luottaa enemmän maalaisjärkeen. Jos vaan osaisi.

Onhan se kai helpottavaa saada tietää, ettei olekaan vaan epänormaali, laiska, kärttyisä mörökölli, vaan kaikelle tälle on syy: erityisherkkyys. Mutta mitä sitten? Olisi kiva tietää, mitä sillä tiedolla voisi konkreettisesti tehdä? Ei tietenkään haalia liikaa sosiaalisia menoja ja järjestää riittävästi omaa aikaa, mutta niinhän olen aina pyrkinyt tekemään, koska muuten voin huonosti. Sosiaalisia menoja taas on tällä hetkellä niin vähän, että tekisi ihan hyvää myös tällaiselle erityisherkälle introvertille välillä kaivautua luolastaan ja näyttää nenäänsä ihmisten ilmoilla. Eikös sitä aina kehoita menemään epämukavuusalueille? Mikä määrä riittää? Milloin mennään yli? Milloin ali? On raskasta yrittää jatkuvasti kontrolloida kaikkea, on raskasta kuulostella itseään ja muita antennit höröllä. Jos osaisi enemmän vaan olla miettimättä liikaa.

Unettomuus osa II

Zzz…. Ensimmäinen yö pelkän melatoniinin ja tuon uuden teen voimin, josta viimeksi kirjoitin ei mennyt kovin hyvin. Ei sinne päinkään. Heräilin pitkin yötä ja valvoin. Eilen laitoin teekuppiin kaksi teepussukkaa ja otin vielä aivan pienen murenan mirtazapiinia, oisko siinä ollut 3mg. Yleensä siis olen ottanut puolet 7,5mg:stä, ihan lääkeleikkurilla leikellen ja tuollainen hieman vajaa puolikas oli valmiina niin otin sen. Nukuin ehkä hiukan paremmin, en ainakaan kokenut valvovani kovin paljoa, mitä nyt heräilin kuitenkin tiheästi. Ja vaikka eilen kaaduinkin sänkyyn jo ysin jälkeen, tosin ensin kuuntelin 30min. ohjatun meditaation, niin silti herääminen aamulla klo: 7:30 oli tahmeaa. Yleensä hyppään lähes heti sängystä kun herätyskello soi, en ole koskaan ollut torkuttaja (se on kidutusta), mutta tänä aamuna jäin lojumaan noin vartiksi ennen kuin sain kammettua itseni ylös. Terapeuttini suositteli menemään nukkumaan hiukan myöhemmin. Tätä en ole vielä onnistunut testaamaan. Yleensä siis herään noin 6-7:30 aikaan aamulla, riippuu vähän kuopuksesta milloin päättää herätä. Silloin kun on mahdollisuus nukkua niin herään yleensä siinä kahdeksan maissa tai hieman jälkeen. Sänkyyn kuitenkin kaadun usein jo yhdeksän jälkeen ja kuudenkin aamuina siellä sängyssä tulee vietettyä lähes 9h. Kun mulla on eniten ongelmana tuo heräily ja valvominen yöllä niin sängyssäoloajan rajoittamisella unen laatu olisi mahdollista kai korjata. En vaan ole vielä uskaltanut kokeilla. Pelkään, että jos menen sänkyyn vasta 23 niin panikoin enkä saa unta ennen yhtä yöllä ja sitten on vielä huono yö muutenkin, kuopus herättelee ja herääkin jo viideltä tms. ja sitten en jaksa sitäkään vähää. No tuota täytyy kuitenkin ruveta kokeilemaan ja jos nyt edes sinnittelisi sinne iltakymmeneen. Kymmenen on ihan hyvä aika mennä nukkumaan jos herää 6-7 aikaan.

Tänään sitten lampsin ostamaan vielä magnesiumia, josta olen kuullut niin paljon positiisia kommentteja. Magnesiumissa on se juju, että mikä tahansa magnesium ei auta, joita tuolla kaapissa kyllä olisi ollut, vaan magnesium glysinaatti- ja tauriinimuodoissa ovat ne, mitkä auttaisivat täsmäapuna juuri unettomuuteen.

Aloitin eilen myös ns. huolipäiväkirjan kirjoittelun. Ideana on kirjata päähän tulevia huoliaan ja miettiä jokaisen huolen kohdalla mitä sille voi tehdä, voiko siihen vaikuttaa, milloin siihen voisi vaikuttaa jne. Myös jos päivän aikana on sattunut jotain erityistä, joka pyörii mielessä niin se on hyvä kirjoittaa, vaikka ei varsinainen huoli olisikaan. Tämä on hyvä tehdä kohtuullisen hyvissä ajoin ennen sänkyyn menoa. Jos pää kuhisee erilaisia ideoita ja to do-listoja niin ne on hyvä kirjoittaa myös vaikka omiin vihkoihin niin ei tarvitse sitten sängyssä pyöriä aivomyrskyn armoilla.

Ehkä tämä on vain jokin vuodenaikajuttu itsellä, kun selkeästi paheni syksyn myötä. Vuosi sitten oli sama juttu ja silloin helpottui taas itsestään kevään tullen. Niin tai näin, tässä välissä olisi kuitenkin kiva joskus nukkuakin sitä kevättä odotellessa.

Unettomuus

Viime päivät ovat kuluneet jouluisissa ja rennoissa puuhissa esikoisen kanssa joululahjoja valmistaen ja mm. lueskellen. Otan nyt kaiken irti mahdollisuudesta ottaa rennommin vielä kun pystyy. Touhu-taapero kuopukseni tulee muutaman päivän päästä kotiin ja sitten touhua taas riittää aamusta iltaan, eikä mahdollisuuksia rentoilulle (esim. lukemiselle) juurikaan ole.

Kävin aamusella ostamassa pitkävaikutteista melatoniinia uniongelmiin ja lisäksi löysin uuden teelajin unettomuuteen, sellaisen kuin Dr. Stuart’s Valerian Plus (kuvassa alla). Olen erilaisia uniteejuomia jo kokeillutkin, mutta tuo on itselleni uusi, joten täytyyhän sitäkin testata. Muista luontaistuotteista unettomuuden hoitoon olen kokeillut mm. valeriaanaa (rohtovirmajuurta), kauranversouutetta, Unikuun sitruunamelissa-laventeli-humalauutetabletteja, Tryptomaxia ja tuota melatoniinia, sekä pitkä-, että lyhytvaikutteista. Lähes kaikissa tai uskallan omasta kokemuksesta sanoa, että kaikissa on se puoli, että jos niitä käyttää pitkäaikaisesti niiden teho hiipuu. Itselleni on käynyt niin ainakin melatoniinin ja lisäksi reseptilääke Mirtazapiinin suhteen (pieni annos unettomuuteen, isompina annoksina masennuksen hoitoon). Noita rohdoksia taas ei kannata käyttää pitkäaikaisesti niiden maksaa vaurioittavien ominaisuuksien vuoksi, ainakaan valeriaanaa ja tämä siis nimenomaan pitkäaikaisessa käytössä. Näistä mainitsemistani luontaistuotteista koen saaneeni lievään unettomuuteen apua kaikista muista paitsi Tryptomaxista, se jostain syystä itsellä pikemminkin piristi. Reilun vuoden pärjäsinkin ihan näitä eri luontaistuotteita käyttäen välillä yhdessä tai erikseen. Vakavampaan unettomuuteen ei valitettavasti nämä ainakaan itselläni auta. Itsellä unettomuus saattaa alkaa esim. stressistä, huolista ja alakulosta ja sitten jos tämä pitkittyy, se muuttuu toiminnalliseksi unettomuudeksi. Lisäksi tähän on vaikuttanut paljon lapset ja vauva- ja pikkulapsiajan yöherätykset. Lähes jokainen äiti varmasti tietää, kun lapsi herättää ja lopulta alkaa murehtia, ettei kuitenkaan ehdi nukahtaa ennen seuraavaa herätystä ja kierre on valmis.

Huomasin myös tässä hiljalleen pahenevasta unettomuudesta kärsiessäni, että yksi syy jatkuvaan yölliseen heräilyyn voisi olla sängyssäni. Sänkyni on vasta hieman päälle vuoden vanha ja hyvää Familonlaatua, jonka ihan kaupassa testasin ja hyväksi totesin. Nyt kuitenkin olen huomannut, että selkäni on usein yön jäljiltä hiukan kipeä, juuri sen verran vähän, että on kestänyt aikaa yhdistää selkäkipu sänkyyn ja mahdolliset yölliset heräilyt tähän. Ei kai ihme jos heräilee kun pitää vähän väliä muuttaa asentoa kipeytyvän selän takia. Tähän sain sitten apuun vanhemmiltani muuton jäljiltä tyhjänpanttina lojuvan, suht uuden ja hyvälaatuisen, lämmöstä muotoutuvan sijauspatjan, jota ei pahemmin muut kuin minä ole aiemmin käyttäneet. Ja ah autuutta, patja on tosiaan vaikuttanut unenlaatuun parantavasti. Parastahan se olisi jos nukkuisi ilman mitään lääke- tai luontaisvalmistetta, mutta itseni kaltaista auttaa jo se, että kaapista löytyy jotain jos unettomuus taas pitkittyy. Ja vaikutus se on placebovaikutuskin.

Hajota ja hallitse (ja hajoa)

Varmaan yksi syy, kenties se kaikista suurin syy mielenterveyteni romahdukseen on taipumukseni stressata ja miettiä asioista, liikaa, aivan liikaa. Ja vieläpä niin taitavasti, että en edes huomaa stressaavani. ”Mä nyt vaan otan asioista selvää ja mietin mitä tälle voisi tehdä ja miten tämän homman saisi toimimaan ja samalla selvitän tämän ja tuon ja siivoan ja sitten mietin tätä, tota ja sitä ja kaikkea siltä väliltä ja hitto kun ei pysty keskittymään mihinkään, kun lapset möykkää ja vaatii ja vaatii ja vaatii, kun mä haluisin nyt miettiä tätä ja selvittää ton ja asialle pitäisi tehdäkin jotain, mutta nyt on käytävä kaupassa ja siinä samassa leikittävä hiekkalaatikolla ja hitto oliko se eräpäivä jo viime viikolla? Taaville pitäisi tilata taas lisää sirkkoja. Hitto kun tää takki kiristää, pitäs laihduttaa ja alkaa urheilla, mutta ei kyllä jaksas miettiä nyt sitäkin, vaikka tulishan siitä varmasti parempi olo, mutta EI ÄLÄ LAITA NIITÄ KIVIÄ SUUHUN! Jäikö se jauhelihapaketti siihen ruokapöydälle? Voispa vajota kirjan kanssa sohvan pohjalle. Ei ehdi, ei jaksa. Pitäisi nyt kyllä miettiä miten ehtisi ja jaksaisi. Tähän on varmasti olemassa jokin keino. On kyllä nyt nautittava tästä ajasta kun lapset on pieniä, kohta ne on jo isoja ja sit haikailen näitä aikoja, vaikka nyt ei tunnukaan siltä, mutta on nautittava ja oltava läsnä ja kiitollinen ja pääsispä jo nukkumaan ja osaispa nukkua hyvin. Hitto, voispa lähteä johonkin kauas pois.”

Mitä enemmän yritän hallita asioita ja ajatuksia, sitä varmemmin ne tuntuvat hajoavan. Kun höllään ja annan asioiden olla, ne parantuvat. Tai ainakin oma polla paranee ja elämä helpottuu. Tämän kun muistaisi. Kun muistaisi alkaa parantaa asioita vähän kerrallaan. Ei tarvitse laittaa kaikkea kerralla kuntoon ja uusiksi. Herkästi tylsistyvä mieleni ei vaan tunnu jaksavan työskennellä kovin pitkäjäntäisesti yhden osa-alueen parissa vaan innostuksissani aloitan vähän sitä sun tätä. Perhe-elämä kuntoon ja tasapainoon, äitiys huippuunsa, omaan elämään panostamista sis.opiskelu, työ, talous, liikunta, terveys, ulkonäkö.. Koti kuntoon, konmaritusta, kaappien raivaamista ja järkeviä hankintoja. Ei kai sitä milloinkaan voi olla joka osa-alueeseen 100%:sen tyytyväinen. Vähempi varmasti riittäisi, mutta miten sen saisi tehtyä itselleen tarpeeksi selväksi? Ettei aina tarvitsisi mennä yli äyräiden niin, että kuppi menee nurin. Miten oppia ottamaan rennommin ja samalla kuitenkin tehden kaiken välttämättömän? Missä menee raja sille mikä riittää?

(Videolla oleva Queenin I want to break free on yksi voimabiiseistäni. Kun tuntuu, että ahdistaa on jumissa eikä mistään tule mitään niin tämä voi helpottaa, ainakin hetkeksi. Etenkin kun muistaa laulaa antaumuksella nuotin vierestä mukana.)